Erään Moskova-joelle antavan umpikadun varrella, lähellä vanhanaikuista
kirkkoa heleän-vihreine kupoolineen ja avoimine, valkoisine
kivitapulineen, oli sijansa saanut uhkea, avara ja korealaitteinen
kauppiaantalo. Ylhäältä alas asti öljyvärillä maalattuna tähtää se
kokonaisine peiliruutuineen umpikadulle, tiheiden sireeni-, orjanruusu-
ja kuusamapensasten takaa, ympäröitynä vahvalla harkkorautaisella
ristikkoaidalla. Uusimman koulun nerokas arkkitehti, joka ei ollut
kaihtanut keinoja taloa rakentaessaan, oli suunnitelmansa
toimeenpanossa turvautunut jos jommoisiinkin mielijohteisiin: katon
maalannut ruudukkaiseksi valkoisella ja punaisella värillä, ja kahteen
kohti asettanut jonkinlaisia yliskamareita tahi vahtitornin tapaisia,
joissa oli terävähuippuiset katot ja koristelippuja, ja talon ympäri
kulkevan karniisin tehnyt silatuista kaakeleista, ja lakkakaton
paraatiportaitten päällä taivuttanut tynnyrin kuosiin, ja
ulkoparvekkeet kyhännyt vahtitornien rintakäytävien tapaan -- sanalla
sanoen, koettanut tarkasti noudattaa vallalla olevaa venäläistä
rakennustapaa... Mutta sopii sanoa, että kaikki hänen puuhansa olivat
melkein kuin hukkaan heitettyä työtä. Avara kaksikerroksinen talo
häipyi kokonaan, hupeni aivan mitättömäksi ja huomaamattomaksi niitten
äärettömien kolmikerroksisten aittojen ja varastohuoneiden, makasiinien
ja kellariholvien rinnalla, jotka kolmittaisena kivivarustuksena
ympäröivät sitä kolmelta taholta ja ikäänkuin painoivat sitä
mahdottomalla suuruudellaan ja jykevällä rakenteellaan. Jo ensi
silmäyksellä noihin korkeihin, jyrkästi viettäviin kattoihin, noihin
tanakkoihin rautaoviin puudanpainavine lukkoineen, noihin paksuihin
ikkunaristikkoihin, -- jokainen heti saattoi kuvailla mielessään, että
noissa varastohuoneissa oli useammankin miljoonan ruplan arvosta
tavaroita kasattuna; ja sitä arvelua vahvisti täydellisesti ainainen
liike, joka varhaisesta aamusta iltaan asti vallitsi varastohuoneiden
lähettyvillä. Kymmenittäin kuorma-ajureita ajoi lakkaamatta solakadulta
kujanpuoleisesta portista varastopihaan, milloin ottaen, milloin
purkaen makasiinien edustalla tynnyreitä, mattoja, laatikkoja, säkkejä
ja pakkoja, ja pitkin päivää jyristen raskailla pyörillä umpikadun
kivitystä vasten. Satojen äänien sorina ei koko päivänä hetkeksikään
tauvonnut varastohuoneitten välissä, ja tuon sorinan keskeltä
erottautuivat muita selvemmin kauppapalvelijain äänet, jotka ehtimiseen
kiitivät makasiineista konttoriin ja takasin, milloin avaimia, milloin
kuormakirjoja, milloin itse isännän suullisia käskyjä lennättäen.
Mainitsimme isännän. -- Semjon Silytsh Gwozdilin oli kuuluisa
moskovalainen kauppias ja arvoltaan kauppaneuvos.
Mutta huolimatta yhtämittaisesta tungoksesta, hyörinästä ja kiireestä,
joka vallitsi makasiinien vaiheilla, huolimatta ainaisesta vilinästä,
jossa kaiken kaltaiset ihmiset tungeksivat portailla Gwozdilinin
konttorin ovella, missä puolen sataa kirjuria, konttoristia,
palvelijaa, kassööriä ja kirjanpitäjää oli toimessa -- koko tässä
äärettömässä taloudessa ja suuremmoisessa liikkeessä oli nähtävänä
ankara järjestys ja säännöllisyys, oli tunnettavana jonkun ainoa
väkevä, johtava käsi, oli kuultavana jonkun ainoa painava sana, jota
paitsi kukaan ei rohjennut askeltakaan tehdä, ei rohjennut avainta
lukossa vääntää. "Semjon Silytsh käski", sanoo konttoristi -- eikä
kukaan uskaltanut vastustaa. "Semjon Silytsh ei suvainnut sen suhteen
mitään käskeä" -- ja kaikki kärsivällisesti odottivat korkeinta
määräystä.
Ja tämä Semjon Silytsh ei ole mikään bulvaani, ei mikään nukki, jonka
kanssa kaupanhoitajat ja konttoristit menettelevät mielensä mukaan, --
Semjon Silytsh on elävä voima, jonka kanssa jokaisen on oltava
tekemisissä. Hänen halunsa on ottaa selvä kaikesta, tarkastaa kaikkea,
vakautua kaikesta omin silmin; ja kun "isännän" pitkä, ryhdikäs vartalo
näyttäytyy konttorin portailla, lentävät yhtaikaa hatut kaikkien
päästä, ja kaikille pihoille, aina uloimmille varastohuoneille saakka,
leviää tuokiossa tieto siitä, että "_hän itse_" on tulossa ja että
kaikkien on oltava varuillaan, sillä "_hän itse_" on kaikista asioista
perillä, kaikki hän oivaltaa, ulottuupa hänen katseensa "väärältä
syleltä maan sisäänkin". Semmoinen on _hän itse!_
Mutta nyt on jo viikon verran vierähtänyt, jona aikana _hän itse_ ei
ole kertaakaan näyttäytynyt konttorin portailla. Hoetaan hänen
valmistavan talossaan juhlia; puolet Moskovaa kuuluu vieraiksi kutsuvan
ja yhä puuhailee ja koristelee, uusii ja maaluuttaa. Saliin on
nikkareita ja verhoilijoita haettanut; puistikkoon vieville portaille
rakennuttaa laajaa kammaria, jotta olisi "välkkiämpi" tila karkeloida
-- ja kaikessa hän on itse ohjaajana, kaikessa itse valvojana... Ja
niin on puuhissa kiinni, niin kiinni, ettei tänään, lauvantaipäivänä,
jouda edes kerjäläistenkään luo mennä, jommoista poikkeusta ei kukaan
muista tapahtuneen kahteenkymmeneen vuoteen.
Tuonne niitä on valkoiselle pihalle kokoontunut suunnaton joukko: koko
pihan ovat anastaneet... Ja ketä kaikkia siinä onkaan tuossa kirjavassa
pimeässä laumassa! Siinä vanha vakituinen kerjäläinen, joka kaiken
ikänsä on mierolla kulkenut ja armopaloilla itsensä elättänyt; siinä
satunnainen köyhä, joka kohtalon kovan iskun tähden on kerjäläiseksi
joutunut; siinä juoppolalli, entinen mestari ja kelpo työmies, joka
vähävähältä on mennyt alaspäin ja viimein yökodin vieraaksi päätynyt;
siinä pääsemätön virkamiehen leski, joka on kuluttanut kaikkien
virastojen ja kaikkien hyväntekeväisyystoimikuntien kynnyksiä, siksi
että kohtalo on niin määrännyt, että hänen on tultava toimeen sillä
kahden ruplan eläkkeellä, jonka hän kuukaudessa saa; siinä
siivonnäköisiä, siististi puettuja eukkoja, mustat hilkut päässä,
kantaen armottomia käsityölaukkuja, jotka kerjäämisellä ovat koonneet
sievosia pääomia itselleen; siinä kalpeita, nääntyviä nuoria naisia,
rintalapset käsivarsilla...
Ja kaikki seisovat ja odottavat, milloin Semjon Silytsh ilmestyy
konttorin portaille, kahden kauppapalvelijan saattamana, ja alkaa
säveän arvokkaasti jakelemaan almuja jokaiselle omasta kädestään,
tarkasti silmäten eteentulevaa kerjäläisveljeä, ettei kenellekään
vääryyttä tekisi tai jollekin toiselle kahdesti antaisi.
Häntä odottaessa kuuluu vilkasta, puoliääneen pidettyä puheen lopinaa
hänestä kerjäläisten ja avunpyytäjäin joukosta.
-- Isämme ja hyväntekijämme! huokaa muudan äijä, yllään liasta kiiltävä
mekko. -- Ken hyvänsä lauvantaisin tulee hänen pihaansa, niin palaa hän
kylläisenä takasin... Omasta auliudestaan syöttää meitä!
-- Syöttää! kyllä vaan! ärisee ukon vieressä jokin synkännäköinen
retaleviitta, kenkärajat jalassa. -- Työntää kasurikan leipää ja
viiskopekkaisen käteesi -- ja sillä hyvä... Ei siitä ole edes
ryypyksikään panna!
-- Oikein suvaitsette puhua, pistelee retaleviitan rinnalla
huononlainen, keltainen, kuihtunut olio, silmät kauheasti pöhöttyneet:
-- parempi olisi, jos leipäkasurikan sijasta Semjon Silytsh toisi
meille shkaalikan [shkaalik = 1/3 litraa (viinaa)] jokaiselle... Voipi
sanoa, että silloin sitä kiitollisuudella ryypättäisiin heidän
terveydekseen!
-- Onpa se itse osannut ahmia... Miljoonia hyötynyt... Luulee jotakin
olevansa, kun viisin kopekoin meikäläiselle lauvantaisin viskaa...
taivaaseen meinaa hänkin pääsevänsä...
-- Täällä on ihmisiä pettänyt, niin luulee yhtä helposti Jumalaltakin
silmät sokaisevansa! lisää myrkyllisesti joku joukosta.
-- Kyllä olette tekin! Kerjuulla kulette ja tuommoisia puheita
laskette! tokaisee harmistuneena eron saanut puujalka-sotamies. Teidän
pitäisi saada häneltä vielä enemmän kiskoa! Thyi!
-- Vaiti, sotasorkka! Mihin ei kysytä, älä sinne työnnä nokkaasi,
muuten voi sattua sinulle vasten pläsiä!
-- He, veikkonen, vaikket uhkailis -- ei tässä kumminkaan pelätä!
Dargon luona oltiin, Shamyl voitettiin -- ei sinua pelätä, mutta tosi
on aina tosi! Semjon Silytsh suopi meille hyvää, ja siitä hänelle
kiitos. Hän on rehti ja tunnollinen kauppias. Liikoja ei sinulle anna,
mutta ei sinultakaan omaasi ota pois!
-- Voi, hertta-kultaset! kuuluu kuiske ämmien puolelta. -- Mikä hän on
ellei hyväntekijä! Miksikä häntä voi muuksi sanoa kuin kristityksi!
Jumalan huoneita kaunistaa, papistolle runsaita lahjoja antaa,
kotikyläänsä vaskisen kirkonkellon lähetti -- tuhatta puutaa oli
painoa! Vähänkös se on!
-- Niin, vähänkö hän tekee hyvää!
-- Köyhiä taasen syöttää, juottaa ja vaatettaa! Ja entäs sitä työkansan
joukkoa, joka hänen luonaan saa ruokansa ja lämpimänsä -- oikein
ihmettelemään panee! Ilmanko häntä herratkin arvossa pitävät, ja suuret
kenraalitkin käyvät niinkuin ei mitään hänen talossaan...
-- Niin vainenkin! Kummakos se?
-- Nyt hänen kunniakseen aiotaan panna _jupileita_ toimeen... Sanotaan
hänestä itsestään siviilikenraali tehtävän... Orvoille rakentamiensa
turvakotien ja sairashuoneiden tähden... Mikäs muu hän on kuin
hyväntekijä!
-- Mutta onko totta, äitiseni, työnnäksen juttusille kaikkitietävän
virkamiehen lesken kanssa muudan likaisiin ryysyihin puettu
harmaapäinen, paksu kerjäläismuija, -- onko totta mitä sanovat -- en
sitä kielitelläkseni kysy -- että hyväntekijämme lapsiensa puolesta ei
olisi oikein onnellinen?
-- Noo, se nyt on paljasta panettelua! paljasta vihapuhetta, ei muuta!
laverti virkamiehen leski liukkaasti. -- Lapset ovat hänellä ihan
erinomaisia, kaikki yhtäläisiä, niinkuin omenat oksalla. Vanhin
palvelee senaatissa ja on jo korkeassa virassa. Keskimäinen on
tehtaassa Jaroslawlissa... Kuuluukin olevan oikein toimen mies -- ihan
isäkseen! Ja molemmat ovat rikkaissa naimisissa... Kolmas vain, nuorin
veljeksistä, ei ole vielä missäkään toimessa, -- alhaisena sotamiehenä
palvelee, suorittaa asevelvollisuuttaan...
-- Kuinkas se niin on? Miljoonanomistajan poika ja palvelee alhaisena
sotamiehenä?! kysyivät useat äänet yhtaikaa. -- Onpa se vähän outoa!
Taisi olla laiska oppimaan... Tuossa on Nikola kirkonpalvelijan poika,
sekin palvellessaan pääsi kohoomaan aliupseeriksi...
-- Joo! Se on niinkuin vähän epatto se hyväntekijämme kolmas poika!
lisäsi salamyhkäisellä puolikuiskeella virkamiehen vaimo. -- Tämän
pojan takia ovat Semjon Silytshin muutkin lapset joutuneet huonoon
huutoon...
-- Mikä hän sitte on? Juomari? Korttipelari? Vai muutoinko hän vain
hurjastelee?
-- Ts-s-s! Ei ollenkaan! Hiljainen ja säyseä hän on kuin neitonen
morsiustuolissa! Mutta epatto; kuinka sen teille sanoisin? On vähän
niinkuin uskonnon houreihin takertunut...
-- Jo tulee! Itse tulee! Pusseja kannetaan! kuului joukosta ääniä.
Mutta portaille ei tullut _hän itse_, vaan vanhin kaupanhoitaja --
harmaahapsinen kaunismuotoinen vanhus, pitkäliepeinen sortuutti yllä.
Kaksi rotevaa puotipalvelijaa kantoi hänen jälestään vaskikolikoilla
täytettyjä suunnattomia rahamasseja.
-- Oikeauskoiset! kääntyi kaupanhoitaja pehmoisella, laulavalla äänellä
kerjäläisjoukon puoleen: -- Semjon Silytsh ei tänään voi itse tulla;
käski minun jakaa teille... Tulkaa kukin vuoroonne!
Ja koko lauma lähti nopeasti liikkeelle, matkalla tungeksien ja sysien
ja hiljakseen mukiloiden nyrkeillä ja haukkuen, vyöryessään kaikilta
suunnilta portaiden luo, jossa jokainen ahnaasti kurotti kätensä ja
kiiruhti vastaanottamaan almua.