Adelsvärd ei seurannut. Eikä piirtänyt. Jäi kuvan eteen -- sitä
katselematta -- ja istui siinä kauvan, kauvan.
Tämä yö -- ajatteli hän -- ratkaisee jotakin elämässäni, ratkaisee sen,
mikä on määrätty ilmenemään taiteena. Mitä olen ennen tavotellut, se ei
ole saanut sellaista muotoa, joka voisi ilmetä eheänä tunteena, eheänä
havaintona.
Kenties _kuolen_ pelkästään taiteilijana, koska minussa ei ole kykyä
mahdottomaan, koska sorrun ylivoimaa vastaan?
Kun spartalaiset Termopylen luona saarrettuina luopuivat taistelusta,
vaan ei _taistelemasta_, menivät he solan ulkopuolelle, koristettuina
ja voideltuina kuin juhlaan.
Minä tahdon koristaa elämäni.
Tahdon taistellen syventyä suuren kysymyksen ratkaisuun: malliko vai ei
mallia?
Mutta tämä kysymys ei ole eikä voi olla yksinäinen. Siitä johtuu
ratkaisu kahden suuren välillä: mieselämä -- naiselämä?
Kuinka pitkälti ja kuinka paljon miehen pitää kyetä itseltään
kieltämään juuri sitä onnea, jota tuottaa omistus?
Kun mies omistaa naisen -- tappaa hän ihanteensa.
Onko tämä oikea johtopäätös?
Taiteilijana on siinä oikein ajateltu.
Mutta myös miehenä, miespuolisena olentona! "Syntiinlankeemus" onkin
alkuperäisessä terveessä merkityksessään kummankin lankeemus, miehen ja
naisen. Voimme kieltää, verhota, "koristaa" rakkauselämäämme kaikilla
tavanmukaisilla vehkeillä -- mutta paratiisin portti on kantapäämme
takana. Matkallamme odottaa meitä perhe, lapset, yhteiskunta, sodat --
ja kuolema.
Entä taiteilija?
Jos hän ratkaisee asian taiteessaan niin, ettei malli saa olla sen
ytimenä -- silloin hän on jo hyvällä alulla jäämään naisen omistusta
vaille. Kirkastamaan naista. Älä tule sanomaan, että miehen on pakko
nauttia -- ja sen vuoksi langettaa nainen! Yhtä hyvin hänen voisi olla
pakko tappaa -- koska kerran on syntynyt petoeläimeksi!
Se taiteilija, joka nauttii naisen kauneudesta ja sulosta kuin pyhästä
näystä -- on suurempi sitä miestä, joka ottaa naisen ruumiin
saaliikseen.
Taiteessa ei, niin sanoaksemme, merkitse naisen ruumis. Sehän on
luontoa. Mutta taide ei voi eikä saa kuvata luontoa sinänsä -- sitä
vain heijastaa.
Uudenaikaista Marian-palvelusta _voi_ kuvitella taiteessa. Keskiajan
syvällisyys ja itsensäkieltämys loi madonnan. Koskaan ei ole tullut
sitä viestiä, että nuori, puhdas nainen ei muka ennemmin valitsisi
sielunsa vapautta kuin ruumiinsa orjuutta. Nuori, koskematon nainen
_on_ näky -- anna hänen siis jäädä sinne, missä on!
Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin
spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.
Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen
tai naisihanne -- Venetsia tai luostarisaari -- alennus Leontina-mallin
luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.
Minä olen valinnut!
* * * * *
Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten
pitkin puutarhan käytäviä.
He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta.
Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui
irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli
Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.
Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä
silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli
avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin.
Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen
kauttaan -- niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.
Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö -- suuri murros. Heidän teki
mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo
aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.
Silloin kutsuivat molemmat vanhukset -- hiukan kovaa -- Mariaa
luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.
Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään
katsoi kauvas taakseen.
Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta
kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.
Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento
viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja
vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää
päivää!...
Tokkohan he olivat viime yönä olleet puutarhassa?
Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! -- ei
niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi
mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli
ihmisistä erossa -- samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä
vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin
kuin Maria: ei vastaisi.
Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan -- muut eivät. Jos oli
olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän
heitä.
Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen
jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä -- maa oli väistynyt.
Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka
nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.
Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi
alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.
Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova
aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla
maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.
Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto
kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi,
syvään, haihtumattomaan muistiin -- ja tästedes hän tahtoi luoda
kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.
Sukupolvien tietoisuuteen -- ajatteli hän -- on "syntiinlankeemusta"
soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan
rikoksen painostusta, jos vain _ajattelemmekaan_ alastonta naista.
_Ajatellen_ nuoren, koskemattoman naisen ääretöntä ulkonaisen ja
sisällisen kauneuden rikkautta tahdon etsiä renessanssi-työlleni
pohjaa. Ja sitä työtä katsellessa ja arvostellessa saa yleisö näyttää
oikean karvansa ja myös tuntea itsensä -- jakaantuneena, kuten sen käy,
kelvollisten ja kelvottomien leireihin.
Jälkimäisiä ei silloin ilmesty kovinkaan monta -- tuumi hän lopuksi,
uljaasti hymähtäen.
Hän työskenteli innostuneena. Ulkona vallitsi puolipäivän lämpö ja
lepo. Hän heitti yltään enimmät vaatteensa. Hän ei kärsinyt
keskeytystä, ei lämmön eikä levon vuoksi.
Nyt kuului vajan ulkopuolelta sekavia ääniä. Ne likenivät häntä
takaapäin ja pitkin kirkonraunioiden muuria. Joukossa tuntui olevan
Rigon ääni.
Se oli harmillista ... mutta pian hän taas oli kokonaan kiinni
työssään.
Iltapuolella rupesi väsyttämään, ja hän levähti. Puutarhaan
kurkistaessaan hän ei nähnyt ketään. Hän astui kaivolle, niin alastonna
kuin oli, nosti kirkkaan vaskisangon, kaatoi päälleen vilvottavaa
vettä, pukeutui ja veteli piipullisen lähimmän pensaikon siimeksessä.
Häntä alkoi raukaista; hän näki puolittain unta -- jotakin sekavaa,
kamalaa sotkua: veneitä, jotka upposivat pohjaan -- pitkän jonon
Leontinoja, jotka istuivat alasti, ihmisennäköisiä pingviinejä auringon
paahtamalla rannalla huitomassa liian lyhyillä siipikäsillään ja
hoilaamassa pikku Wrenglen sotilaslauluja -- joll'aikaa taaempana
tappeli puolihumalaisia miehiä -- ja pikku Marialta kuului kimakka
"Auttakaa!"...
Hän heräsi, nousi jalkeille päästään pyörällä ja viluissaan, ravisti
harmistuneena unen aivoistaan -- ja astui vanhusten luo keittiöön,
jossa he ääneti tarjosivat hänelle illallista toisiinsa vilkuen.
Hän ei ollut mitään huomaavinaan -- syöden yhtä äänetönnä kuin hekin
häntä katselivat.
Pöydällä oli maljassa tuoreita kukkia.
Hän silmäsi heihin kysyvästi?...
Ne toi pikku Maria -- sanoi muori ja päästi suuren, huolestuneen
huokauksen litistyneestä rinnastaan.
Adelsvärd kysyi, missä Maria oli.
Se on jo mennyt nukkumaan kamariinsa. Sen tuli pää kipeäksi, kun
puutarhatyössä oli niin kovin kuuma! --
Miksi te teetätte hänellä työtä keskipäivän helteessä? _Niin_ vahva ei
hän ainakaan ole! sanoi Adelsvärd moittien.
Muori peräytyi hieman yskien.
Vanha puutarhuri vastasi hartioitaan kohauttaen: Me olemme köyhää
väkeä, herra!
Hetken kuluttua hän otti esille kokoon käärityn nenäliinan, aukaisi sen
hitaasti -- ja laski pöydälle Adelsvärdin eteen veitsen.
Adelsvärd tarkasteli veistä, siroa asetta, varmaankin espanjalaista
tekoa, jonka käyrään sarvivarteen oli uurrettu koristeita.
Sirpinmuotoinen, eteenpäin koukistettu terä päättyi pitkään, kiiltävään
kärkeen. Se aukeni ja pysyi jäykkänä teräsjousen varassa, jossa oli
kolme pahaenteistä naksahdusta.
Siro ase ja vaarallinen terä -- sanoi Adelsvärd -- ja koetteli jousen
naksahduksia.
Eikö herra tahtoisi sitä ostaa? kysyi ukko.
En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos
kaipaan seuralaista -- vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille
joutunut? --
Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi -- kuului kiertelevä
vastaus.
Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään
vierasta! --
Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee
rahaa, herra! --
Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni _Rigo_ on näinä aikoina
korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. _Minut_ hän on kyninyt. Minä en
välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.
Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja
-- senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! --
Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän
tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain
sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.
Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle --
huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt
siitä on päästy!...
Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi
taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.
Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti,
hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua
kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!
Madonna mia! yskäsi muori. Ei tuon taivaallista! Herra maksaa
sopimuksen mukaan -- ja -- mutta...