Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin --
pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.
Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa -- hän ei saanut niitä erotetuksi.
Alinomaa tuli mieleen Leontina -- malli -- jota hän turhaan haukkui
"hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli
sen muotoa ja väriä -- ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se
oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja
verta.
Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai
kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.
Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo
aikoja terve; _hän_ ei ole sairas ... ja jos Felldner toisi tänne
epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä
tiehensä.
Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.
Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.
Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä -- jolla oli makeissuu,
orvokinsiniset silmät, pistosta selässä -- ja kartano selässä. Ei,
vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa,
pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!
Tyttöä ei näkynyt -- oli juossut tiehensä, lymynnyt.
Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on
mies -- minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät
kaikki. Helvettiin päin!...
Maria! huusi hän taas. Heitä mokomat lapsellisuudet. Tule nyt heti!...
Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti
puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko
vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri
kiehui hänessä -- häntä itseään vastaan.
Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun
hohde valaisi tuhottua teosta.
Se oli tuhottu -- ei oikusta -- vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä.
Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli
samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä
voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.
Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä
se nyt oli -- ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen
kaipuun tunteensa?
Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään --
täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve
hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu.
Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia
valehteli! --
Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin.
Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön --
säteili sypressien läpi ja ohitse -- heittäen pehmoisia varjopiirteitä
mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin
vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.
Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien
tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli -- ei koskaan. Hän
seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla.
Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille -- ja
siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä
oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni
pitämään kiinni unelmasta, näystä.
Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi
pastellilaatikosta ... ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin
pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin
puoleksi sokkosilla, voisi sanoa -- mutta niinkuin viiriäinen häkissä
hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.
Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä
luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä
koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin
vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee
syvemmille vesille itseensä luottaen.
Ja silloin -- yhtäkkiä ... ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin
suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.
Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.
Ja siellä oli näky.
Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena
eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän
laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät.
Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi,
kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.
Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen.
Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki -- ei
tuijottavina, ei hakevina -- katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.
Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka
olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun
ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.
Adelsvärd laski kädestään pastellit -- kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?...
Tyttö ei hievahtanut.
Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa -- katsoi ylöspäin: Onko
mahdollista?...
Ei vastausta.
Maria! -- sanoi hän ja otti taas käsille pastellit -- älä millään
ehdolla liiku -- Pysy siinä!...
Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta -- katsellen --
huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.
Näytti siltä, kuin Maria _olisi_ pelkkä kuva.
Adelsvärd käytti liituaan -- kiireesti, hätäisesti, innostuksen
kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain -- jotka
eivät koskaan palautuisi.
Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa -- kenties enää
uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut _häntä_. Ei
piirtänyt hänen mukaansa -- vaan piirsi näkyä hänen kauttaan -- elämää,
joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi...
ei syntynyt -- ei voi kuolla.
Hänen silmissään rupesi hämärtämään. _Sen_ arvotuksen lävitse hän ei
päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs -- mutta kuvan hän oli
saanut alotetuksi ... sitten vaipui hänen kätensä.
Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen
luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten -- katsahti
loistavin silmin hänen tummiinsa -- tarttui hänen käteensä ja pani sen
päänsä päälle.
Minä siunaan sinua! kuului Adelsvärdin huulilta.
Silloin Maria juoksi nopeasti taaksepäin, puiden väliin -- kotia kohti.