Kun ei oikein tiedä, miten kauvan herra viipyy täällä!...
En minäkään tiedä! Viivyn täällä niin kauvan kuin maalaan Mariaa. Nyt
olen alottanut oikein todenteolla! --
Hän puhalsi savun luotaan. Hänelle alkoi jo selvitä, mitä oli tulossa.
Muori huohotti vaivaista henkeään, istuutui tuolille häntä vastapäätä
-- ja kummassakin punareunaisessa silmässä oli kiiluva pilkku -- toinen
pikkuinen, joka näytti viekkaasti utelevan -- toinen isompi täynnä
hurskasta antaumusta Jumalan huomaan.
Niin, sanoi muori rohkaisten mielensä -- kyllähän minä sen huomasin
viime yönä puutarhassa. Ja samaa olen jo aikoja sanonut ukolle: siitä
tulee kerran tosi eteen! --
Adelsvärd ei vastannut, vaan katseli eukkoa rauhallisen kysyvästi.
Muori jatkoi -- sen enempää kajoomatta puutarhaan ja näkemäänsä: Siksi
me tahtoisimme tietää, milloin herra on aikonut matkustaa? Nyt on
keskikesä -- ja täällä tulee varmaankin liian kuuma olla. Herralla on
kai myös rouva, joka odottaa? Meidänkin pikku Maria aikoo mennä
naimisiin!
Tämän viestin hän singautti vasten Adelsvärdin kasvoja kuin ampuen.
Samalla hän kätki silmänsä; ne eivät uskaltaneet katsella vaikutusta.
Adelsvärd punastui ihan hiuksenrajaan, nousi seisaalle, marssi
edestakaisin -- pysähtyi taas ja painoi otsaansa pihtipieleen, josta
auringonvalo oli luopunut; kääntyi sitte muoriin päin ja sanoi
hillitysti: Mitä te oikeastaan kerrotte Mariasta? --
Muori nyökkäsi herttaisesti:
Marialla on kosija ... hyväinen aika, miksei hänellä olisi ... kenties
useampiakin?
Ehkä niin -- keskeytti Adelsvärd -- itsehän Maria saanee sen määrätä?
Mutta _minä_ tahdon hänet maalata -- hän on minulle välttämätön...
Kyllä minä siitä maksan teille -- en _hänelle_, vaan teille --
ymmärrättekö? -- Minä maksan, mitä vaaditte -- ja jään tänne! --
Enempää hän ei jaksanut puhua. Ääni värisi. Silmiä huimasi.
Muori siristi silmiään ja sai sanotuksi: Rigo...
Jaa jaa, Rigo -- tietysti! huusi Adelsvärd ja iski rystynsä ovipieleen.
Eukko jatkoi -- nyt _täytyi_ suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt
tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään -- ja
Marialta myös!...
Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. -- Rigo valehtelee -- ja sinä
valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään -- sanoin,
etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa -- koko Venetsia
on valetta täynnä!
Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea -- hän oli valkoinen.
Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi
sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen
allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi
kauvemmaksi...
Minä lähden kotiin äidin luo -- sanoi Maria vihdoin, puoleksi
Adelsvärdille, puoleksi muorille -- en minä voi olla täällä ilkeiden
ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä
puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan
maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä
tahansa -- minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! --
Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli
suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat
nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.
Anna minulle anteeksi -- anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä
en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne
ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä
päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää
kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin -- sinne, missä on
malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi -- sinne, missä illat ovat
valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä
vastaan -- eikö niin? Kulta -- kulta, niinhän se on sallittu!...
Hän ei itkenyt, ei valittanut -- lohdutti toista.
Adelsvärd piti häntä sylissään:
Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun
vanhempiesi kanssa -- sinä seuraat minua kotiin ... niin, pikku
Maria! -- --
Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain
muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta.
Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään -- en muuta kuin puhua
sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein
sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea -- ja kuolee.
Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule
takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.
Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin
toisiamme. Ja sinä maalaat -- yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin,
kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen
ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen
nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?
Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja
kauvan.
Ei -- sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä -- et sinä, Maria, ole lapsi,
sinä olet nainen.