Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi
venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia;
hän saisi nyt soudella yksin.
Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi
Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?...
Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän
sinä kartat! --
Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän
tirkisteli pilvien rakennetta -- alkoi maalata pientä väriluonnosta.
Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio
maggiore'a kohti.
Työssään istuen hän hätkähti pahasti, kun kuului kova: Halloo!
Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi
isompi gondooli -- Rigo!
Kohtaus oli kiusallinen ja välttämätön. Wrengle huusi:
Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi
minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt
mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä -- arvelin minä. Hain joka
sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt
tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää
hyvänäsi kapakan siunaukset -- ison kasan terveisiä -- ja nuo kaksi
kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan
kitaan -- niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla
soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään
minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on
tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan
tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle -- jos oikein
tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita
jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua
kunnioitukseni madonnalle -- sille, joka on paalun nokassa! Muista
avata kirjeet! Näkemiin!...
Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo
Rigo oli hänen paha henkensä -- Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia
tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.
Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön.
Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin
varomaton!...
Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa -- ja kömpi katoksen suojaan.
Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella
ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.
Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita ... olisi
mieluimmin repinyt ne rikki lukematta -- ja aukaisi ensiksi rouva
Leontinan kirjeen.
Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin.
Milloin "te", milloin "sinä". _Te_ oli vähemmän peitelty pyyntö -- se
kuului hienommalta. _Sinä_ oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä --
jonka piti tukea pyyntöä.
Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te
suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia -- saanko? Te olette
melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä
asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee
minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta
varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni -- lapsirukan
-- tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin -- mutta enhän
koskaan jouda -- kun on niin monta huolta... Voi, jospa sinä voisit
ymmärtää -- kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni
kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta -- olinpa sanoa:
omasta pikku papastani ... voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut
oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun
sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni
niinkuin silloinkin ... j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä
et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon
häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan -- mutta sitä
en usko -- että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta
ja tyhjää puhetta. Tule luokseni -- taikka lähetä ne vaivaiset 300
liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen
_Leontinanne_.
Felldnerin kirje oli hieman toisenlainen ja pitempi:
Ystäväni!
Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa
yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi
saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen
urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä
tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.
Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen
vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit
joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki,
ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi
ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan
suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.
No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi -- ja usko, että elämä ympärilläsi
taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta
sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta
särkee, siihen kieli koskee."
Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies
Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä
venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä
ennen hajoa sisästäpäin.
Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan.
_Siinä_ sortuvat aina parhaat -- keskinkertaisuus korjaa sadon.
Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi.
Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän
uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin
etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja
"ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan
täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa -- tuli ja meni.
Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun
matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan
naisen "armollisesti" luokseen.
Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! --
ja osannut sillä naulan päähän.
Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti
olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.
Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian
ohut. Pirunmoinen et ole -- mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy
olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "_la helle et la bête_"? Ei se
peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.
Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii
palvelijoiltaan. Ja sinä _olet_ paholaisen palvelija -- taikka menet
hornan kitaan.
Minäkin alotin runoilijana -- kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli
kaunis -- kuinkas muuten -- ja hyvä -- tarpeeksi -- ja lopulta me
tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun,
useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri
vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan.
Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat".
Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.
Entä sinä?
Sinunkin on pidettävä huolta, että voit olla kuin kaksintaistelija.
Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo
vie, koeta edes löytää joku!
Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää.
Auf und davon!
Sillä koskaan ei ihminen sido itseään _niin_ lujasti kuin uskoo.
Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se
oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin.
Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei
ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna.
Se on täynnä malleja.
Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani.
Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman
poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat
tyhmyytensä -- esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi
helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni _usque ad
urnam_.
Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin
minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään
pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon
maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä.
Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät
ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän
hysteriansa -- minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute,
joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar -- _o, dio!_
Mutta saat tavata ihan nuoriakin -- koska kerran näyt, kuten esikuvasi
Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta _giovine
principiante_. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne
Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on
kokonainen herraskartano selässä -- ei jaksa käydä, ei seistä eikä
syödä -- vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!
Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet -- ja kartano
Karpaateilla!
Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy
olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea
tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä,
joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! --
Ja sitten muuan asia. Nyt puhuu lääkäri.
Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä --
herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei
enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa -- tai
rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!
Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin
kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi
takaisin -- ja vaikutukset vähenevät.
Missä haaveillaan -- yhdentekevä, kartanossako vai saarella -- siellä
on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että
elimistö taipuu ja kuluu.
Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se
tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin -- ennemmin tai myöhemmin.
Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset
ilmenevät aikanaan.
Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä,
ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa -- ei
esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide
ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky
vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole
enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen
maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me
kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla
naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla
-- muuten olisin vaiti.
Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon -- ennemmin tai myöhemmin.
Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin --
sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi -- ja
se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa.
Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella
vararikkoisena kartanossa kuin saarella ... anteeksi, en minä tahdo
häiritä!
Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.
Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä
antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä
kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta
kuin uudessa talossa -- käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn
olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.
Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä
metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan
kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän
katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:
"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" --
En -- täytyi minun tunnustaa.
Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa
häntä nähdä -- vaikka niin käskin varomaan!
Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!
En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle
ystävyyteni merkkinä.
_Fedengo Felldner_.
Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.
Jalkavaimon kirje -- semmoiseltahan se oli -- ei pystynyt häneen
vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia ... se oli kovin
kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot -- kivulias pikku
tytär -- josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta ... ja tuo
loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä -- ja "rakas Otto rukka"
-- jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään -- kun hänen kallis
pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen
sydämeen ... uudistettu aviollinen yhdyselämä -- ovi aina raollaan
juhlan jatkoa varten!... Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn -- ja
levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.
Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi
heikko hetki.
Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija,
jonka silmät alinomaa avattiin -- ja joka itsepintaisesti ummisti ne
jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!
Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?
Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi
suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan -- aina viskellen niin
mielellään henkevyyksiä!
Henkevyys tekee sydämen autioksi.
Ja sittenkin -- Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli
vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.
Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla -- kuinka helposti
se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka
hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa
vajavaisuuksissa -- kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat
tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille.
Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet -- toinen ei koskaan
tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei
kaikkien lääkärien kädet.
Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen
mieleensä.
Hän piilotti sen taskuunsa, mutta siellä se kalvoi.
* * * * *
Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta
silmät seurasivat häntä lakkaamatta.
Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään --
aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan.
Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella
vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei
elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä
voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin
Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se
olevan hänen elämänsä -- ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille,
puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.
Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin
pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä
savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen
ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka
pian kävisi kullanhohtavaksi.
Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan;
puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei
muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän
juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski
sen penkille.
Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan
hiljainen ilta!
Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui
hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.
Maria hymyili myös:
Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa,
joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.
Muistatko -- sanoi Adelsvärd -- kun istuit täällä viluissasi juuri
tähän aikaan -- kun olit hyvin pikkuinen Maria -- kiedottuna
huiveihin?...
Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin
pukuaan ... ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.
Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta
ajatukset olivat muualla.
Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison
pastellipahvin.
Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa;
silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.
Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa -- ja
piirrostansa...
Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois
pastellivärit ja hiilen -- pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista
työn jäljistä.
Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään -- mutta Adelsvärdin taas
istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.
Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi: