Tyttö kiinnitti häneen katseensa ... se tuntui sanovan: Minä en pelkää
mitään, jos vain sinä olet elossa! --
Hän pyysi Adelsvärdiä kääntämään veneen.
He soutivat takaisin. Nyt oli jo myöhäinen yö. Tuskin he enää
tapaisivat ketään matkalla. Venetsia näytti kokonaan lyyhistyneen
salaperäisen kuuäijän tuijotusta väistäen. Tällä kertaa he valitsivat
risteilyretken pienten kanavien kautta Fondamenta nuovan luota läpi
kaupungin keskikohdan. He kulkivat sen aukeaman ohitse, joka on
sairaalan ja pyhimyskirkon välillä. Siellä, kirkon varjossa, solakalla
marmorijalustalla ratsasti juuri tuo rosvo ja väkivallantekijä
Colleoni. Kuun silmä osui ihan rautahattuun ja päähän, jonka
alapuolella häämöttivät suunnattoman leveät hartiat. Nuo kasvot -- niin
tyhjät hirmua ennustavassa kauheudessaan! Ja suu, joka ilmielävänäkin
tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut
vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan!
Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka _seisoo_ jalustimissa -- niin
kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten
meressä -- jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin
sissipäällikkö sen selässä.
Adelsvärd katseli patsasta ja nauroi.
Maria kääntyi häneen päin kummastuneena.
Niin, minä nauran -- selitti Adelsvärd -- tuota suunnatonta vintiötä!
Kuu tuijottaa häneen ylhäältä, minä alhaalta, eikä meistä kumpikaan
tiedä, mitä varten hän täällä ratsastaa. Hän itse luuli olevansa
puolijumala -- jonka oikea koti oli doogipalatsin edustalla. Venetsia
maksoi hänelle niistä konnantöistä, mitä hän teki -- ja luulotteli
hänelle, että tuo häpeäsoppi on kaikkein hienoin paikka. Ei näet
uskallettu häntä kokonaan ajaa tiehensä. Muuten hän olisi ratsastanut
kaupungin mäsäksi!
Oliko hän niin paha mies? kysyi Maria ja tähysti ratsumiestä kohti.
Katsoppa häntä! vastasi Adelsvärd. Kuvanveistäjä on tehnyt hänet
kuolemattomaksi. Ilman taiteen apua olisi hänen nimensä huuhtoutunut
siihen muta- ja verivirtaan, johon uppoo satoja hänen kaltaisiaan.
Jospa se virta olisi niellyt omat sortajamme!
Adelsvärd istuutui Marian viereen, tarttui hänen käteensä ja jatkoi:
Minua rupesi niin naurattamaan. Kuuleppas, mitä sanon -- minuun tulee
aina semmoinen omituinen väristys, kun katselen _tuota_ -- ja ajattelen
hänen veljiään, hevosmiehiä, jotka ovat kimpussamme siellä kotona.
Minusta näyttää, että kuu päästi samanlaisen naurun kuin minäkin. Se ei
ole hyvää naurua!
Maria sanoi hiljaa:
Etkö sinä usein toivo, että olisit nyt kotona -- taistelemassa tuota
vastaan?
Samalla hän osotti sormellaan.
Kyllä -- vastasi Adelsvärd -- siitä saat olla varma!
Mutta vielä enemmän haluaisin olla se taiteilija, joka on solakalle
jalustalle pystyttänyt tuon raskaan hirviön. Jos minussa olisi kykyä
tuommoiseen -- niin en ikuistaisi konnaa enkä naulaisi sillä tapaa
kiinni nuorison vihaa ja kiukkua hänen häpeällisiä tekojansa vastaan...
vaan siitä tulisi naisolento ... hän puristi Marian kättä vienosti ...
joka pitäisi nuorisoa, jos se on valmis uhraamaan henkensä ja verensä,
ikuisesti kiinni sellaisessa hartaudessa, mikä ajoi ristiritarit kauvas
yli merien, läpi maiden. -- He pyrkivät saavuttamaan oman uskonsa
mukaan erästä hautaa, joka piti pelastettaman jumalattomien käsistä --
mutta oikeastaan oli heidän päämääränään nainen -- ikuinen naisihanne
-- joka säilyttää miehiä puhtaina ja jaloina vaarojen ja eksytysten
maailmassa!
Hän katsahti Mariaan, tokko tämä oli ymmärtänyt? ... eivätkö sanat
olleet kovin outoja?...
Maria loi silmänsä maahan. Hän oli ymmärtänyt.
He ottivat toisiaan kädestä. Vene liukui hiljaa, airo lepäsi
kieppuvassa hangassaan.
Nyt sattui Colleonista luomavarjo torin poikki -- ikäänkuin viitaten
alaspäin heitä kohti.
Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla -- ja he soutivat edelleen.
Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja
löyhkäsivät -- korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske
herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa,
jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat
kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina
eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin,
laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin
nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.
He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli
kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät
alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.
Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava
kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan,
ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten
väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja
leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua
gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon
paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki
silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä
tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä
suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden
sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman
tuoksunsa huumaamina.
Se oli Venetsian seikkailupalatseja.
Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten
välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano ...
säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi
kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään
verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista
vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he
uskalsivat hengähtääkään -- karttoivat toistensa katsetta -- lopulta
kosketustakin -- ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään
sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan
uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä
poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi
marmoritauluksi -- jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi
tulikirjaimin heidän sieluunsa.
He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa -- etteivät herättäisi vanhuksia
-- ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt
pitäisi nukkua.
Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan
ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä
röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi,
surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa
vetäen henkeään, himmeätä valoa -- kauvas ijäisyyteen.
Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää.
Se sekaantui soiton aaltoiluun ... pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien
säveliä ... ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava
lyhty -- joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi
jumalanäidin kunniaksi vesillä.
Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään
hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he
olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä
palatsia -- jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän
vesillä liitelevää jumalanäitiä -- jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?
Adelsvärd kysyi.
Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne
kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin -- hakivat vain häntä.
Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen
päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen
voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja,
sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta --
sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on
olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta
muutamia -- niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!
Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle
käynyt henkeäkin kalliimmaksi?
Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi -- ja meni häneen
katsomatta omaan suojaansa.
Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi,
että sitä oli pidettävä lukittuna.
Taas hän istuutui avoimen akkunan ääreen.
Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille
alttiiksi -- tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja
elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä
syventymistä.
Hän tiesi, mitä _taisi_, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin
viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla.
Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?
Hänen toverinsa olivat kuten hän itsekin saaneet kurituksensa
naturalismin kirpelien mutta laihojen seimien ääressä. Kallionkovuinen
usko ulkonamaalaukseen rupesi heissä horjumaan -- eikä heillä ollut
hänen vankkaa varalastiaan. He tavottivat jotakin muuta, vähemmän
maaperäistä -- ja tunsivat häilyvänsä ilmassa.
_Hän_ ei tahtonut hellittää mallia, ennenkuin näkisi sinisen kukan
ruumistuneena -- tai tuntisi sen salaperäisen kasvun sisässään _niin_
vahvaksi, että saisi empimättä antautua näyn ja runoilun valtaan.
Olihan jo saatu näky -- tämä saari, tuo pikku tyttö! Ne olivat yhtä. Ne
esittivät vertauskuvassa, mikä viime aikoina oli vakavimmin koskenut
hänen mieleensä: yksinäisyyden tarve, pako elämästä -- ja kuitenkin
elämä, välittömässä yksinkertaisuudessaan, ajatuksen ja tekojen eheässä
puhtaudessa -- suurempi ja pysyvämpi kuin "maailma" ja mikä sen omaa
on.
Olihan jo saatu _nainen_ -- joka ei kiihtynyt eikä tinkinyt siitä, mitä
piti oikeana tai vääränä. Luonnollinen kuin itse luonto. Sellainen,
jota voi verrata saaren jokapäiväiseen elintapaan: leipään, viiniin,
maan hedelmiin, auringon valoon, taivaan ilmaan.
Ja _lisäksi_: että tämän naisen kaihomieli viittasi kauvas yli päivän
ja valon -- kauvas läpi hämärän ja yön -- ikävöiden pois siitä, mikä
sitoo -- näkymätöntä sarastusta kohti, jota kaikki kaipaava kaipaa.
Niin -- pikku Maria -- joka aluksi on samanlainen kuin kaikkien hyvien
satujen impi: sairas, yksinäinen lapsi -- vaivaisiin vaatteisiin
verhottu -- luo ne yltään -- varttuu -- rakastaa aurinkoa ja elämää --
mutta vain siipinä, joiden varassa sielu surumielisenä lentää
tuntematonta kohti.
Se lapsi voisi näyttää päämäärän hänen taiteelleen. Sitä impeä ei saisi
loukata -- siitä unelmasta pitäisi tulla totta, niin ettei elämä
pääsisi rikkomaan uinuvaa lumousta.
Ja hän ojensi käsiään ovelle päin, siunaten salpaa, joka erotti,
rukoillen unetarta, joka siellä hallitsi -- kun yö ja kuu hallitsivat
ulkona ja hänen mielessään.