Hänen silmiään viilsi aamusarastuksen hohde. Huone oli täynnä
höysteistä tuoksua kuin suitsutusta. Lapsi nukkui hänen vieressään. Hän
luisui varovasti vuoteesta, puki vaatteet ylleen, otti lapsen syliinsä
ja kantoi toiseen kamariin. Se nukkui yhtä mittaa.
Pikku Marian huoneessa oli auringonvaloa leveälti ja kukkastuoksua. Nyt
alkoi kesä.
* * * * *
Kesä, Venetsian alkukesä, oli saapunut laguuneille. Se oli kujeillen
piillyt märkyyden ja kylmän takana. Nyt se valahti kuin höyryävä
lämpötulva pilvistä maahan.
Ne väistyivät ja hajosivat. Taivas kävi läpikuultavan valkoiseksi kuin
neitosen päivänvarjo levällään. Hotellit ja gondoolit saivat vieraita.
Pitkin opaalinväristä vettä näkyi kaikkialla punaisia, sinipunaisia ja
sinisiä päivänvarjoja. Muutamiin gondooleihin oli jo pystytetty kirjava
telttakatos. Hienoksi ja kalliiksi kävi elämä laguunien rannoilla.
Luostarisaarelle ei tullut ketään. Bädeker ei ollut sitä vielä
keksinyt.
Ruoho yleni korkealle ja tuli rehevää; kaikki pensaat, kaikki kukat
puhkesivat; korvalehdet ja hyasintit alkoivat jo hervota auringon
poltteesta; orvokit pysyivät koko päivän piilossa ruohon seassa. Mutta
sittenpä ne tuoksuivatkin illansuussa -- ja läpi yön! Yhteiseen
liittoon oli mennyt tuoksu ja haju, hunajaisen painostava
oleandereista, kirpeä ja itkettävä metsälaukasta, hempeä kuin suitsutus
keltaisista ja valkoisista liljoista. Aurinko hallitsi.
Ja pikku Maria antautui sen valtaan. Nyt ei enää tarvittu lääkkeitä.
Hän istui ulkona kaiket päivät ja antoi auringon häikäistä ja polttaa.
Ei se silti häikäissyt hänen kirkkaita silmiään eikä polttanut hänen
kalpeata ihoaan. Se antoi hänelle kaikki voimat takaisin, pyöristi
hänen rintansa, suoristi hänen pikkuisen vartalonsa. Hän sai hartiat;
piilotti nilkkojaan lyhyen hameensa helmoihin; tunsi itsekin jalkojensa
venyvän.
Päivä päivältä puhkesi hänen hieno kauneutensa täyteen kukoistukseen
yhdessä puutarhan muiden kukkien kanssa. Adelsvärd katseli häntä -- ja
näki, että hänen edessään oli neitsyt. Ja päivistä karttui viikkoja.
He kaksi olivat yhdessä kuin toverukset. Kenties ei sana "toverukset"
ollut oikea. He eivät yhdessä leikkineet, jutelleet, hommanneet.
Adelsvärd antoi tytön kehittyä; hänen piti toipua täydellisesti. Ei
ollut puhetta piirtämisestä. Adelsvärdillä oli mandoliini; tyttö oppi
sitä näppäilemään, hyräili välistä jonkin saarelaislaulun pätkää --
mutta toisen kuunnellessa heitti sikseen.
Toisinaan Maria kävi araksi, karkasi hänen luotaan ja lymysi. Joskus
hän tapasi tytön istumassa korkealla puussa, vanhassa sypressissä, joka
oli kaikkein kookkaimpia -- mainio piilo- ja tähystyspaikka -- ja jota
hän nimitti Robinsonin puuksi, kertoen Marialle tästä kuuluisasta
erakosta ja hänen saarestaan.
Maria kuunteli hartaasti, istuen yhä puun latvassa. Eikä luisunut
sieltä maahan, ennenkuin Adelsvärd oli poistunut häntä katselemasta.
Tyttölapsi oli joutunut murroskauteen.
Niinpä hän saattoi arvaamatta pysyä poissa hänen luotaan tuntikausia.
Adelsvärd yritti lukea ja kirjottaa, mutta käänteli alinomaa päätään --
maltitonna.
Äkkiä suhahti tyttö esille jostakin mutkikkaasta kujasta, hyppäsi hänen
syliinsä istumaan, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja kujeili hänen
kanssaan Malebarin Torcello-murteella, josta tiesi Adelsvärdin
ymmärtävän tuskin puoltakaan.
Ja uudestaan pujahti tyttö tiehensä kuin sukkela orava.
* * * * *
Vähitellen kävi Marian olo tyynemmäksi.
Adelsvärd rupesi opettamaan hänelle kirjotusta. Se sujui verrattain
hyvin. Samoin lukeminen. Mutta kun hänelle tahdottiin ilmaista myös
luvunlaskun salaisuuksia, purskahti hän nauruun. _Sitä_ hän osasi
ilmankin -- selitti hän.
Ja lähemmin tutkiessa kävikin ilmi, että hän oli sommitellut itselleen
oman laskutavan, jonka perille Adelsvärd vuorostaan ei päässyt. Mutta
vähitellen tuli tasapaino. Marian sisässä oli niin syvä rauhallisuus.
Semmoinen vakavuus, joka teki hänet harvapuheiseksi, vieläpä niinkin,
että hän joskus oli koko päivän vaiti. Silloin hän, iltaraikkauden
lähetessä -- kylmäähän ei enää tullut -- istuutui hyvin mielellään
Adelsvärdin syliin, kun he olivat kätkeytyneet puutarhan äärimmäiseen
sopukkaan, ja pyysi suurta ystäväänsä kertomaan kodistaan ja millaista
elämä oli siellä kaukaisessa maassa.
Oliko tämä maa pohjoisnavan vai etelänavan tienoilla, sitä hän ei
käsittänyt eikä siitä paljon välittänytkään. Ettei Adelsvärd pikku
lapsena ollut jääkarhun hoidettavana, se oli hänestä selvää. Mutta
hänen teki -- vaikkei sitä oikeastaan udellut -- mieli tarkoin tietää,
millaisia siellä nuoret naiset ovat. Hän kuunteli ääneti kuvausta
semmoisesta maasta, jossa oli tuhansia saaria, tuhansia järviä, syviä,
sakeita metsiä ja kesäisinä öinä valoa.
Siellä ovat varmaankin kaikki naiset vaaleita ja kauniita kuin
kuutamoinen yö? tuumi Maria ja katsoi häntä silmiin.
Ennenkuin Adelsvärd oikein tajusikaan, mistä oli puhe, oli hän kertonut
tytölle nuoresta vaimostaan ... että he olivat eksyneet toisistaan kuin
pimeässä metsässä.
Maria laski päänsä mietiskellen, hellitti käsivartensa hänen olaltaan
-- ja poistui sanaakaan sanomatta kotiin päin. Turhaan Adelsvärd
naputti, myöhään, hänen ovelleen. Se pysyi lukossa.
Seuraavana aamupäivänä Maria kysyi häneltä, oliko hän nukkunut
huonosti, kun näytti niin kalpealta -- ja eikö hänen pitäisi ruveta
työhön?
Mitä varten? ihmetteli Adelsvärd nauraen. Eikö aika kulu meiltä
muutenkin hyvin?...
Tyttö selitti vakavasti:
Tottahan nuorella vaimollasi täytyy siellä kotona olla jotakin, millä
elää! --
Maria katui sanojaan, kun näki hänen kasvoissaan tuskallisia
värähdyksiä. Ja hiveli kädellään pitkin hänen hijaansa.
Adelsvärd vastasi:
Vaimoni on kotonaan vanhempiensa luona -- ylhäisessä perheessä, vaikkei
se silti ole rikas. Hän ei huoli minulta mitään. Aikoo mennä uusiin
naimisiin -- niin on ainakin kerrottu. Oi oi, pikku Maria, älä minulta
koskaan kysy sitä asiaa. Siitä ei tule muuta kuin pahaa! --
Tytön silmät näyttivät vasten auringonvaloa tummilta hänen seistessään
siinä Adelsvärdin edessä.
Hän sanoi jurosti:
En minä koskaan kysy. Eikä minulla ole mitään tekemistä sinun kotisi
kanssa! --
Adelsvärd kääntyi poispäin.
Mutta Maria käänsi hänet äkkiä ympäri, nojasi päätään hänen
käsivarttaan vasten, otti hänen kätensä väristen omaansa ja sanoi:
Minä en tahdo sinulle mitään pahaa -- en koskaan -- sen kyllä tiedät.
Jääthän sinä tänne meille!...
Adelsvärd kumartui hänen puoleensa. Heidän huulensa yhtyivät, mutta
niin keveästi ja sivumennen kuin kaksi saman pensaan lehteä sattumalta
hipaisee toisiaan.
Tahdotko maalata minut? kysyi Maria empien -- mutta loistavin silmin.