* * * * *
Päivällä hallitsi aurinko. Nyt alkoi kuu pitää iltoja ja öitä
vallassaan.
Adelsvärdin avulla oli vanha raataja hankkinut itselleen gondoolin,
jolla sitten pyydysti matkailijoita. Sillä Bädekerissä sanotaan, että
Venetsiaa "kannattaa" katsella kuutamoisina iltoina.
Adelsvärdille jäi vanha paikattu pursi; tämä olikin käynyt hänelle
rakkaaksi. Hän osasi vähän kaikkea; samoin vanha puutarhuri. Niinpä he
yhdessä nikkaroitsivat veneen kimpussa, saivat siitä tiiviin ja
vakavan, pystyttivät sen keskikohdalle kevyen teltan, jonka esirippu
voitiin kääriä kokoon ja vetää syrjään. Uusi, mainio airo, jossa oli
leveä joustava lapa, saatiin Trovason veneveistämöltä. Tällä
pikkuisella aluksella kulkivat Adelsvärd ja Maria pitkin hiljaisia
vesiä Venetsian ympärillä.
Adelsvärdistä tuli pian harjaantunut soutaja; Maria tunsi sen taidon
myöskin. Hänen isänsä, alkuaan kalastaja Chioggiasta, oli lapselle
opettanut suvun ammattia.
Heidän onnentuntonsa, kun saivat näin retkeillä, yksin ja yhdessä, oli
yhtä rajaton kuin varovaisuuden vuoksi hillitty.
He tahtoivat karttaa koko maailmaa. Heti kun likeni epäiltävä gondooli,
pujahtivat he teltan suojaan ja jättivät airon liitämään itsekseen
pitkin vedenkalvoa -- verkkaisen, tumman evän kaltaisena, kiiltävä
kuutamonjuova perässä.
Kun vihollinen oli sivuuttanut, soutivat he taas vuorotellen.
He kiertelivät Venetsian ympäri, etsien uiskentelevan kaupungin
ääriviivoja, poiketen niihin kohtiin, joita vain harvat tiesivät hakea.
Kuu näytti heille tietä. He olivat ottaneet sen palvelukseensa, eikä
sillä ollutkaan muuta herrasväkeä -- niin vapaalta, kahleettomalta
heistä tuntui, kuin olisivat olleet kaartelevia vesilintuja.
He soluivat ohi Giudeccan, läpi sen aution kanavan, Zattereen päin --
mutta vasta sitten, kun kaupunkilaiset ja vieraat olivat siellä
lopettaneet iltakävelynsä pitkin leveätä laituria. He kiemurtelivat
pienten ulkokanavain lävitse Napoleonin ja itävaltalaisten aikuiselle
harjotuskentälle, Campo di Marten yksinäiselle yhteismaalle, saakka ja
sitäkin edemmäs. Suuressa kaaressa koko kaupungin ympäri -- jonka
joutilas elämä nyt tykytti Markus-torilla, kaupungin sydämessä, ja
pitkin liikekatuja, sen valtimoita ja sisuksia.
He soutivat pohjoispuolitse avoimeen veteen, jättäen toiselle sivulle
Fondamenta nuovan ja toiselle Murano-saaren, jonka lasisulattojen valot
nyt olivat sammuksissa ja jonka ihmeet lepäsivät lukon takana.
Adelsvärd kertoi Marialle näistä hauraista ihmeistä, jotka olivat
kirjavaa lasia ja vesikirkasta kristallia.
Maria vain pudisti päätään; hän ei ollut ikinä nähnyt semmoista eikä
kyennyt sitä kuvittelemaan.
Eiväthän he muuten olleetkaan _sitä_ hakemassa. Kaupunki, museona, oli
heiltä lukittuna.
Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän olisi tytölle näyttänyt Colleonin
ratsupatsasta? Mikä siinä oli taidetta, sitä ei Maria voisi omistaa, ja
mies, joka _seisoi_ hajareisin ratsun selässä -- ei muuta kuin
törkeännäköinen konna! Semmoisia hän lienee nähnyt kyllin monta isänsä
patotyömiesten seassa.
Adelsvärd kysyi häneltä, oliko häntä koskaan pelottanut joku mies?