Seurasi sateisia päiviä. Surkeasti ja herkeämättä valui puutarhaan
koleata nestettä. Rappeutuneessa asunnossa oli kaikkialla tuntuvinaan
rottien hajua. Kosteus olisi voitu torjua, jos olisi saatu pitää hyvää
tulta hyvissä uuneissa. Mutta talon ainoa tulisija oli keittiössä.
Siellä he istuivat neljään henkeen kaiket päivät häyryävien puupahkojen
ääressä. Jos Venetsiassa rupeaa keväällä satamaan, tulee vettä kuin
muinoin Noan aikoina.
Keskustelu sammui samalla kuin valkeakin. Vanha muori yski, pikku Maria
paleli ja yski.
Tyttö näytti rääkätyltä linnulta, joka lyyhistyi kasaan. Kasvot kävivät
jälleen kellankalpeiksi, silmät raukeiksi. Vanhukset heittivät koko
asian lopulta toivottomaksi. Menivät yhdessä nukkumaan ja jäivät
keittiön takaiseen puolipimeään komeroon makuulle -- odotellen, kuten
italialaisen rahvaan tapana on, sanattomina ja nöyrtynein mielin, että
Luoja itse kyllästyisi veden paljouteen.
Adelsvärd ei voinut tehdä työtä; hänen tuli lasta niin surku.
Lääkevarasto oli melkein loppunut, mutta miten saisi hankituksi uutta,
jos piti pysyä salassa?
Hän kääri pikku olennon hyvin lämpöisesti sen omaan vuoteeseen ja
luovutti sitä varten kaapunsa ja kaikki ne vaatteet, joita ilman voisi
tulla toimeen. Nyt ei ollut jäljellä enää kuin pari kiniinipulveria.
Tyttö makasi koko päivän hiljaa, kuihtuneena ja väsyksissä, silmillään
yhä seuraten Adelsvärdiä, joka vaelsi edestakaisin pitkin madonsyömää
laattiaa pysyäkseen lämpimänä ja yhtä mittaa poltti piippua, niin että
huoneen umpinainen ilma kävi kahta vertaa raskaammaksi.
Joskus hän aukaisi ikkunan -- aina vain sadetta. Maria yskähti, ja heti
hän taas sulki, astui hiljaa vuoteen ääreen ja alkoi silitellä tytön
hiuksia ja kosteita käsiä. Hän koetti myös lohduttaa -- kyllä tuosta
sateesta pian tulisi loppu, kun nytkin jo näkyi taivas hieman
valkenevan Lidon toisella puolen! --
Pikku Maria hymyili epäilevästi ja kiitti käheällä äänellä. Hän tiesi,
ettei hänelle puhuttu totta. Hän tunsi hyvinkin, millainen kevät on
Venetsian saarilla. Tunsi myös malarian -- mutta kiitti lämpöisin
katsein ja yski.
Hän kuolee käsiini! ajatteli Adelsvärd kauhusta väristen -- ja vaelsi
taas edestakaisin läpi oman kammionsa ja toisen.
Hän pysähtyi linnunhäkin kohdalle, joka riippui seinällä pikku Marian
huoneessa.
Se oli puolipimeässä. Hän oli toisinaan pannut merkille, että siinä
liikkui joku elävä -- pikkuinen kutistunut lintu, joka joskus levitteli
harmaita siipiään eikä koskaan äännähtänyt, ja että se orrelta
laskeutuessaan töksähti häkin pohjalle, jota pitkin kuljetti nokkaansa,
hakien rouhittujen maissinjyvien ja tuoreiden kasvien seasta.
Mikä sinulla tuossa on? sanoi hän. Kah, sehän on viiriäinen! Mutta se
ei näe mitään -- se on kai sokea?...
Hän kääntyi kysyvästi Mariaan päin. Niin on -- se lintu on sokea.
Minkäs sille mahtaa! kuului tytön vastaus.
Liian suorasukaista -- tuntui Adelsvärdistä -- liiankin selvää
itsestään. Onkohan _hänkin_ niin kylmäkiskoinen noita pikku olentoja
kohtaan kuin monen monituiset hänen sisaristaan ja veljistään täällä
etelässä?
Hän lähestyi pikku Mariaa paheksuva ilme kasvoillaan.
Tyttö kohotti päätään hiukkasen, vaivaloisesti, silmät puoleksi kiinni.
Hän oli häkkiin suljetun viiriäisen näköinen.
Kotona oli kaksi poikaa -- kertoi hän. He olivat saaneet kiinni tuon
linnun. Sen piti vetää pieniä vaunuja. Ne oli tehty laatikosta. Mutta
viiriäinen vetää vain silloin, kun se ei näe. Ne pojat olivat ilkeitä.
Minä löin niitä, kun ne pistivät oljenkorrella sen silmät puhki. Ne
löivät minua myös. Sitten minä ostin linnun! --
Ostit? ... sanoi Adelsvärd ja tunsi kurkkunsa kihelmöivän; hän oli
vähällä nauraa ja itkeä -- niin omituista oli tytön puhe, niin
asiallisen vakavasti hän kertoi sellaisesta ilmiöstä, jota Italian
aurinko saa joka päivä katsella.
Niin -- minä ostin sen. Ne vaativat siitä liian paljon, kun näkivät,
että minun teki sitä mieli. Rahaa ei minulla ollut. Eikä isä tahtonut
antaa. Mutta äidiltä olin nimipäivänä saanut uuden paidan, oikein
kallista liinaa. Sen minä myin pojille ja sain linnun. Isä löi minua ja
äiti haukkui. Mutta viiriäinen jäi omakseni. Se on aina minun mukanani.
Sen ei tarvitse kiskoa vaunuja! --
Hän läähätti ja yski tämän rasittavan selityksen jälkeen.
Adelsvärd istui hänen luonaan, kumartui pikku kasvojen ylitse ja
suuteli häntä huulille.
Tyttö katsahti häneen levottomana ja sanoi: Anna vielä yksi pulveri,
että saan nukkua! --
Viimeinen! tuumi Adelsvärd itsekseen, antoi sen tytölle, kohensi
vuodetta ja sai hänet taputtaen ja silittäen uneen; meni sitten omaan
huoneeseensa ja veti oven kiinni.
Jospa minullakin olisi pyhimys, jota voisin rukoilla -- ajatteli hän --
semmoinen, joka sulkee tulvalta pääsyn ja avaa sen auringolle!
Tyytymättömin mielin hän siirsi syrjään kuvaluonnoksen, johon oli
viimeksi ryhtynyt. Miten piirtää tai maalata semmoinen olento, jonka
varsinainen olemus mahtui kertomukseen sokaistusta linnusta?
Taas hän häilyi edestakaisin runoilun ja maalaamisen välillä. Luki
uudestaan runon, jonka oli hiljan sommitellut. Se ei myöskään
sisältänyt kaikkea, mitä siinä piti olla. Ne säkeet, jotka tuntuvat
ulkoapäin unien seasta soluvan omaan uneemme, ennenkuin se meidät
kokonaan valtaa -- eivätköhän juuri ne ilmaise olemuksemme ydintä ja
kääri sanojen kaapua alastomuutemme ympärille?
Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
ja lapsi on varttunut -- lapsi on nainen.
Ei -- vaan oikea muoto on suorasanainen kieli, se kiinteä, suppea
muoto, missä sanoja karsitaan, ennenkuin musiikki pääsee sinne sekaan
korvaa hyväilemään, mutta itse kuvaa haihduttamaan!
Hän ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Aivan rehellisesti ei
synnynnäinen kirjailija voikaan kirjotella päiväkirjaansa. Ehdottomasti
se vilkuu lukijoihin päin -- aina johonkin määrättyyn henkilöön --
vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän.
Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä,
käyttämättä runomittaa -- niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa
joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä.
Nyt hän kirjotti muistiin Marian kertomuksen sokaistusta viiriäisestä.
Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta
linnusta.
Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät -- politiikka,
yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus.
Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa --
sillä pakoa se oli -- ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta,
hänen nuoren rakkautensa tappiosta. Hän ei tahtonut menehtyä kotimaan
katkeriin kamppailuihin, joiden synkkä, toivoton tausta oli suuria
sortajia täynnä.
Toivotonko? Hänen vahva suomalainen verensä nousi tätä sanaa ja
ajatusta vastaan. Mutta olihan taistelu kaatanut ja niellyt niin monta
ylvästä, väkevää ystävää! Kuinka monta uhria se edelleen vaatisi!
Pitäisikö hänenkin, taiteilijan, suistua virran mukaan?
Kaiketi -- jollei hän tunne sisässään suurta taidetta, niin...! Omasta
puolestaan hän suostuisi mielelläänkin. Hänen sukunsa ei ollut hänessä
heikontunut. Mutta isänmaa, erityinen heimo, ei kykene vastarintaan,
ellei myös suuri taide saa olla mukana ja pitää koossa. Ja hän tunsi,
minkä verran hänessä oli kykyä.
Juuri tästä oli oteltu hänen ja ystävien kesken. Kaikella tapaa oli
koetettu kääntää hänen mieltään. Moitittu, uhattu, manattu...
Suomalaisten tapana ei ole sanoja säästää, kun aivot ovat ruvenneet
politiikasta kiehumaan.
Karkuriksi leimattuna hän oli lähtenyt. Mutta eräät uskaliaat ynnä
jotkut ennakkoluulottomat suosijat olivat toimittaneet hänelle
matkavaroja. He luottivat häneen ja toivoivat hänestä suurta.
Nyt vetivät ulkomainen apuraha ja yksityiset lainat viimeistä
virttänsä. Säästämisen taitoa hän ei ollut kotona oppinut.
Mitä hänellä oli kotimaahan lähetettävänä?
Siellä ei odotettu jäljennöksiä eikä luonnoksia. Suosijat suovat
rahansa tietysti mieluimmin siihen, mikä on suurta!
Tulisikohan se hänen osakseen täällä luostarisaarella?... Väsyneesti ja
raskaasti vieri päivä ja ilta eteenpäin. Hän oli käynyt lasta
katsomassa. Se valitti, ensi kerran. Hän näki lapsen kamppailevan
kuumeen kynsissä eikä voinut auttaa.
Viimein hän heittäytyi vuoteeseensa. Makasi siinä ja kuunteli tuulen
huminaa ja sateen rankkaa valumista. Surkean ikävä yö tästä varmaankin
tulisi -- luostarisaaren pyhä yö.
Hän heräsi siihen, että pimeässä seisoi joku hänen vuoteensa vieressä
voivotellen.
Pikku Maria paleli ja värisi; hampaat kuuluivat kalisevan hänen
suussaan. Hän sanoi: Mitä minun nyt pitää? Minä olen niin kylmä kuin
lumi. Ja pimeä pelottaa niin kovasti. Tunnusteleppa, kuinka minä
pelkään!
Hän tarttui hädissään Adelsvärdin käteen, vei sen hapuillen sydämensä
kohdalle, pientä pyöreätä rintaa vasten -- ja istuutui hänen luokseen.
Voi sinua pikku raukkaa! Pitää kai sytyttää valoa? Katsotaanpa, miten
sinun laitasi on! kuiskasi Adelsvärd.
Ei, älä sytytä! Älä katsele minua. Minä palellun kuoliaaksi ja päätäni
polttaa ... ja minussa on semmoinen hirveä pelko -- minä näen niin
ilkeitä asioita!
Hän kumartui Adelsvärdin puoleen ikäänkuin piilottaakseen silmänsä
kuumenäyiltä.
Nyt ei Adelsvärd enää arvellut. Kiskaisi peitteen syrjään, otti lapsen
viereensä, kääri jälleen molempien ympäri, puristi häntä lujasti
syliinsä eikä kuitenkaan tuntenut kosketusta.
Tyttö lakkasi vavahtelemasta, yritti sanoa jotakin, mutta painoi vain
päänsä hänen olkaansa vasten. Adelsvärd tunsi kuumeen polttavaa henkeä
virtaavan pitkin kasvojaan.
Hän ajatteli: Tuommoinen kuume tietää kai lavantautia, eikä minulla ole
sitä vastaan mitään keinoja, mutta minä en hellitä. Kenties hän kuolee;
kenties tartuttaa kuumeen minuunkin -- polttaahan se ihan nahan puhki.
Ehkä sitten kuollaan molemmat. Oi, sinä laupias Jumala -- kuolla
yhdessä viattoman lapsen kanssa!...
Hän kuuli pikku Marian mutisevan. Ehkä sekin oli rukousta. Samaako
lapsikin rukoili kuin hän itse? --
Ensin oli pikku olento tuntunut jääkylmältä. Nyt se poltti -- veti
henkeä käheästi, yski ja koki piiloutua hänen syliinsä.
Vähitellen tyttö rauhottui. Kuumuus alkoi jäähtyä -- Adelsvärd tunsi
vain lämmintä neitseellistä ruumista. Hän ei tuntenut omaa ruumistaan,
itseään; mutta hänessä oli se elävä tunto, että hänen oma terveytensä
tarttui pikkuisen raukan tautiin ja sai sen murretuksi.
Lapsi makasi hänen rintaansa vasten, hänen sylissään, liikkumatta. Ei
enää valitellut, hengitti kevyemmin, laski viimein kätensä hänen
silmilleen ja kuiskasi: Tämmöinen suuri, hyvä mies!
Ja silloin sävähti hänen olemuksensa lävitse sellainen tunne, jota
tuskin suodaan edes isälle: se äidillinen tunne, että saa hoivata,
valvoa, itseensä ottaa toisen olennon tuskan ja hädän -- ja olla
onnellinen, sielussaan kiitollinen siitä, mitä on huostaan uskottu.
Lapsi nukkui, hän valvoi. Vuode oli kova ja kapea -- spartalainen kuten
soturin, munkin, kun soturi oli munkki ja totisesti hurskas.
Hän ei tohtinut liikahtaakaan, jottei herättäisi pikku Mariaa. Hän piti
huolta, että koko peitto jäi lapsen osalle. Hänen jäseniään särki,
hänen oli vilu -- ja hän tunsikin sen hyvin, mutta mielisuosion ja
kunnian osotuksena.
Hän ei ajatellut, mutta kuitenkin tuli ajatuksia, epämääräisiä,
valoisia kuvia, jotka liittyivät toisiinsa ja tekivät pimeyden eläväksi
kuin pikku linnut metsässä.
Ei kuulunut enää tuulen puhinaa eikä sateen räiskettä ulkona. Kuului
vain, kuinka pikku Maria nukkui; vieressä uinuva nuori impi tuntui
hänestä haaveelta, joka oli maailmasta vapautunut.
Hän tiesi, että tämä oli onnea -- että onni oli hänellä _nyt_, käyköön
sen kuinka tahansa heidän molempien herättyä. Hän ei tahtonut menettää
siitä sekuntiakaan nukkumalla.