Meri uupunut ulkona henkäilee,
sydän sykkii -- muu kaikk' yöhön hukkuu;
suo sieluhun voimaa uudelleen
ikimaailmasta, kun tää elo nukkuu!
Kotiniittyjen tuoksua tuntea saan,
kun vanhat muistot mieleni täyttää.
Miss' on koditonnakin rauhaisaa,
laps' uinuen vieraan luona sen näyttää.
Niin hiljaa, tyynenä vuoteellain
on niittyjen hengess' uinuva nainen.
Mit' itse mä? Tehnyt muistollein
Oon puhtoiselle mä velkaa vainen --
On kaunotar kalpea saarellaan,
meri ääretön, äänetön sen joka puolla.
Ei loppua voi elo milloinkaan --
Uutt' uskoa antavi lapsonen tuolla.
Hän laski kynän kädestään. Vasten tahtoaan hän sattui liikuttamaan
pöytää, niin että se kolahti. Maria heräsi -- katseli tuokion aikaa
ymmällä pitkin huonetta -- näki hänen istuvan siinä -- ja puikahti,
huiveihinsa kietoutuen, kiireen kautta vuoteesta laattialle ja ovea
kohti.
Sinne hän jäi seisomaan; mieli teki sanoa jotakin. Hän katsoi
Adelsvärdiä tutkivasti kasvoihin. Ja ikäänkuin hän olisi niiden
piirteistä osannut lukea, mitä taiteilija oli kirjottaessaan ajatellut,
kumarsi hän päätään pikkuruisen ja kuiskasi unisesti:
Kyllä sinä saat piirtää minut, niinkuin tahdot. Olethan sinä minun
tohtorini. Sinä olet hyvä mies. Minä näin unta, että sinä olet hyvä. Ja
sen näkee päältäkin!
Samassa hän katosi omaan huoneeseensa.
Adelsvärd silmäili sommitteluaan. Mutta ajatukset olivat kiinni pikku
Marian sanoissa.
Hän riisui yltään ja pani maata. Uni ei ottanut tullakseen. Mutta runo
tuli ja sai hänen mielessään tämän muodon:
Hän uinui tyynnä, ja huoneessain
on tunto ja rauha nyt uudenlainen.
Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
ja lapsi on varttunut -- lapsi on nainen.
Ei! päätti hän äkkiä -- ei... Ja tietämättään hän pani sormensa ristiin
ja nukahti rukous huulillaan.