Mille madonnalle?
Minä kävin huoneessasi sill'aikaa, kun nukuit, ja katselin kuviasi.
Madonna on kaunis, mutta pikku poika hänen sylissään on ihana! --
Adelsvärdillä oli jäljennös Bellinin madonnasta, jäljennöksiä Tizianin
mukaan, malliharjotelmia, tunnelmakuvia, pastellimaalauksia,
hiilipiirroksia... Nyt he menivät yhdessä yläkertaan, järjestivät kuvat
ja ripustivat ne seinälle. Bellini sai kukkakoristeen. Pikku Maria
suuteli Jeesus-poikaa nuoren neitsyen sylissä.
Adelsvärd koki siirtää alastomia malliluonnoksia syrjään. Maria otti ne
häneltä tyynesti, katseli kutakin tarkasti -- hylkäsi muutamia
puolivalmiita, ripusti toiset seinälle, noudattaen jotakin lapsellista
arvostelevaa järjestystä; hän ei hämmästynyt miehen eikä naisen
alastomuudesta. Ne olivat ruumiita hänen silmissään, ihmisiä.
Osattomaksi ei ole yksikään italialainen jäänyt tuhatvuotisesta
sivistyksestä.
Niinpä siis saivat kaikki kuvat sijansa. Adelsvärdistä tuntui, kuin
täällä olisi hänen kotinsa pitkiksi ajoiksi.
No niin, pikku Maria -- sanoi hän vetäen maalausjalustansa esille --
nyt minun tekee mieleni maalata sinunkin kuvasi. Tai oikeastaan minun
pitää aluksi piirtää...
Tyttö katsoi häneen, ymmärtämättä, hieman peloissaan.
Adelsvärd koetti selittää ... mikä oli hänen ensi vaikutelmansa tästä
saaresta -- ja miten siihen kuului pikkuinen kalpea kaunotar parka,
yksinään keskellä teräksensileätä merta.
Hänen sanavarastonsa kului loppuun, hän änkytti ja tavotteli
selityksiään, ja pikku Maria kävi aremmaksi ja loittoni.
Nyt Adelsvärdille selvisi, ettei hän ollutkaan ajatellut kuvansa
suunnitelmaa valmiiksi. Se oli hänellä vain hämäränä tunnelmana.
Eivätkä lapset käsitä epämääräistä puhetta.
Lopun päivää pikku Maria karttoi häntä. Illansuussa hän valitti
päänkivistystä ja sanoi tahtovansa mennä maata.
Adelsvärd istui huoneessaan järjestellen kirjeitä ja luonnosvihkoja,
joita oli tuonut mukanaan kotimaasta. Semmoinen puuha voi hyvinkin
koskea mieleen. Hän vaipui ajatuksiin.
Ovi aukeni, ja sisään tuli pikku Maria kääriytyneenä vaivaisiin
huiveihinsa. Hänen oli vilu. Saanko panna sinun sänkyysi maata? kysyi
hän. Minua niin pelottaa. Ole niin hyvä ja anna minulle jotakin
lääkettäsi! --
Hän meni makuulle. Adelsvärd kääri hänet huolellisesti, antoi kiniiniä,
istui lohduttamassa ja silitteli hänen hiuksiaan ja kosteita käsiään.
Tyttö veti hiljaa toisen kätensä irti ja viittasi seinälle erästä
alastonta naisluonnosta kohti.
Noinko sinä aiot minut piirtää? kysyi hän levollisesti, mutta äänessä
erotti hiukan väristystä.
Se, jonka posket lensivät punaisiksi, oli tällä kertaa Adelsvärd. Pikku
Maria makasi vain hiljaa ja kalpeana, sormellaan osottaen.
Ei, Maria! vastasi Adelsvärd hätäisesti. Nuku sinä vain. Minä istun
valveilla tämän yön. Aion piirtää ja kirjottaa.
Tyttö nyökkäsi, väkinäinen hymy huulilla, katsoi häneen kuumeesta
kirkkain silmin, kuiskasi hyvää yötä ja nukkui pian.
Adelsvärd sytytti öljylampun ja kynttilän. Istui pikku Mariasta
poispäin kääntyneenä ja piirsi yön tunteina erästä sommittelua --
pastellilla ja hiilellä. Aamupuolella hän oli kuin unessa tajuavinaan,
että tyttö oli seissyt hänen takanaan koko työn ajan. Ei huoneessa,
vaan alhaalla puutarhassa, juuri kun aurinko oli väistynyt ja hämärä
syventänyt, selventänyt sypressien varjoja. Loiskiva vesi oli rauennut
äänettömäksi, ja pitkin sen kalvoa levisi häipyvä hohde. Siellä hän
nojasi, saaren impi, pyhävaatteissaan, kalpeana ja pienenä korkeata
kivipöytää vasten. Sylissä joku kukka, muut olivat soluneet maahan.
Silmät tuijottivat surumielisesti äärettömyyteen, jonka arvotusta ne
näyttivät tutkivan. Suun ympärillä heikko hymy...
Juuri tämän hymyn kohdalle hän piirtäessään pysähtyi, kun rupesi
tuntemaan väsymystä.
Oliko hän työhönsä tyytymätön?
Hän kääntyi lapseen päin. Se nukkui rauhassa.
Hän avasi hiljaa akkunansalvan. Harmaa sarastus pujahti huoneeseen
yhdessä heikon punerruksen kanssa ja tunki tieltään keinotekoista
valoa.
Kuinka kaunis ja hieno, ankara ja vakava oli tuon lapsen pää -- kaunis
kuin kuollessa.
Hän sytytti savipiippunsa, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa.
Ei ainoatakaan ääntä, ei ulkoa eikä täällä sisällä.
Vain aavistus eräästä äänestä -- merestä, joka huokaa.
Hän käänsi katseensa pikku Mariaan -- lapseen, joka makasi hänen
vuoteessaan turvallisena, kuin lepäisi meren sylissä.
_Hänen_ luonaan se nyt on. Onko hän meri? Kuka ja mikä hän on? Mitä
lienee aamulla tulossa, mitä tuo mukanaan päivä? Kuinka hän koskaan
voisi täältä päästä?
Kuinka voisi kuvitella tänne jäävänsä? Ja kuinka taas voisi viedä tytön
mukanaan?
Sen hän vain tiesi, että tuo uni oli pyhä -- jos mikään on pyhää
nykyajan ihmiselle, joka jäljentää Belliniä omaksumatta hänen
yksinkertaisuuttaan ja uskoaan.
Hänen uskoaan ei ole. Mutta syvällisyyden hartautta on. Tulkoon, mitä
ikinä on tullakseen! Ellemme tule lasten kaltaisiksi -- ajatteli
Adelsvärd -- emme saa periä taivaan valtakuntaa.
Hän kirjotti tämän pikku runon: