Pikku Maria likisti hänen kättään kovasti ja veti hänet mukanaan vaarin
ja muorin luo.
Nämä olivat olleet hieman hädissään. Nyt he riemastuivat. Adelsvärdin
kaikki kampsut vietiin yläkertaan. Huomenna ne voitaisiin järjestää.
Nyt oli illallispöytä katettuna keittiössä. Salaattia savivadissa,
munia, leipää; viiniä ruukussa, vettä toisessa. Koskaan ei
maalaisateria ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin tämä. Harvoin
hän oli tuntenut tällaista onnea -- ikäänkuin olisi pelastunut jostakin
vaarasta. Molemmat vanhukset ja Maria kertoivat juttuja -- Venetsian
saariston murteella. He pitivät hauskaa. Adelsvärdiltä meni puolet
hukkaan. Alinomaa kysyi Maria: Ymmärrätkö sinä -- ymmärrätkö? Adelsvärd
nyökkäili. Mutta Maria sai hänet viekkaasti kiinni siitä, ettei hän
ollut käsittänyt kerrassaan mitään. Ja hän taputti lujia kätösiään ja
nauroi: Katsokaas, kuinka hän narraa!
Pikku tyttö oli kuin muuttunut. Ja Adelsvärd itsekin muuttunut. Elämä
oli muuttanut toiseksi itsensä ja hänet. Kaikki.
Viimein lähtivät kaikki levolle. Pieni luostarisaari nukkui hiljaa
suuren, pimeän yön syliin.
Adelsvärd heräsi varhain ja sysäsi akkunansalvat auki. Sisään tuli
aurinkoa ja kukkastuoksua. Tuntui siltä, kuin tämä kuuluisi asiaan,
uudistuisi loppumattomiin saakka. Pukiessaan kiireesti vaatteet ylleen
hän hyräili.
Sitten hän astui Marian huoneeseen. Siellä oltiin jo noustu ja menty
ulos.
Hän istui hetken aikaa pikku Marian tuolilla akkunan ääressä. Alhaalta
kuului puhetta: pikku Maria jutteli vanhusten kanssa. Sitten tuli taas
äänettömyys. Akkunan editse lensi pääskynen, kääntyi salamannopeasti ja
kiiti tiehensä päästäen lyhyen, iloisen viserryksen. Nyt oli
auringonpaisteessa väräjävä puutarha aivan hiljaa.
Hän tunsi hiljaisuutta ulkopuolellaan ja sisässään. Hänen haltuunsa oli
jätetty jotakin. Hänelle oli uskottu lapsi -- niin nuori kuin hän
olikin.
Kyllä hän pitäisi siitä huolta! Mikä ilo oli hänen rinnassaan! Hänen
tarvitsi vain mennä tuonne puutarhaan, niin...
Ja sinne hän menikin ja huhuili. Kuuli oman äänensä huutavan pikku
Marian nimeä.
Jopa tuli vastaus -- kaukaa: Täällä minä olen!
Vähäpätöinen seikka. Mutta se uudistuisi joka aamu. Hän melkein vapisi
ilosta. Katsoi joka pensaaseen, joka puuhun lähestyessään kivipöytää.
Kaikki oli hänestä uutukaista.
Siellä pikku Maria istui nytkin yksin, niinkuin viimeksi, mutta
arkipuvussaan -- pikkuisessa, mitättömän näköisessä puvussa, joka
näytti pyytävän anteeksi. Sylissä kukkasia. Hän nosti päätään ja
nyökkäsi, piti korkealla ilmassa kukkapalmikkoa ja huusi säteilevin
silmin: