Kronstadt kierteli pehmeitä viiksiään; joi pitkin, verkkaisin
siemauksin; häneen ei se pystynyt.
Syvällä äänellään hän sanoi: Luigillasi on semmoiset kasvot ja muodot
kuin lemmenjumalalla jossakin allegoriassa. Minulla sattuu juuri
olemaan sentapainen kirottu tehtävä -- josta kyllä saa palkaksi kauniit
kolikot, mutta ei paljoakaan taiteellista iloa!
Älä yhtään arkaile -- sanoi Felldner ivallisesti. Varsin luultavaa on,
että hän sallii itseään käyttää mihin tahansa. Katsoppa hänen silmiään
-- ne ovat ihan yhtä makeat kuin Amorilla barokki-ajalta. Otaksun näet,
ettei mielesi tee renessanssin maun mukaista? Se tarttui asiaan
lujemmin ja terveemmin! --
Tuossahan meillä istuu renessanssi! nauroi Kronstadt ja osotti
Adelsvärdiä. Nykyaikainen uusrenessanssi -- sisästä ulospäin. Joka
haaralta hän haeskelee kaunista unta. Jonakin koreana päivänä hän
ällistyttää meitä keijukaisella tai merenneidolla -- jota ei kukaan ole
ikipäivinä nähnyt. Hän tuhlaa kaikki rahansa gondooleihin ja kuuleman
mukaan aivan yksin! --
Minä olen häntä varottanut! murisi Felldner. Täytyy ruveta
pitämään huolta hänen kasvatuksestaan. Koko mies häipyy pelkäksi
auringonlaskuksi, kuutamoksi -- ja aamunkoitoksi. Luulenpa muuten
keksineeni siihen keinon!...
Keinosi on jo täällä taskussani -- ja nyt tahdon lähteä! sanoi
Adelsvärd posket punaisina.
Felldner vei hänet syrjään ja sanoi maltillisesti, vakavasti: Sinä jäät
täksi iltaa tänne. Minulla on jotakin puhuttavaa sinun kanssasi -- ja
sitäpaitsi aion toimittaa pikkuisen yllätyksen. Kuka tietää, milloin
olet tipotiessäsi? Saako sinua sitten enää käsiinsä? Mutta nyt pidän
sinusta kiinni -- sinusta on saatava oikein miehinen mies. Muuten
taiteesi sairastuu. Jos sinun on toimitettava lääkettä jollekulle, niin
lähetä joku sitä viemään. Olethan sinä minun ystäväni ja minä sinun.
Sinä lupaat nyt kunniasanalla, että tulet kohta takaisin. Hattusi otan
pantiksi!
Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää
lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa
Adelsvärdin herkän mielen?
Häpesikö hän ehkä haaveiluaan -- pientä lapsipoloista laguunin
saarella?
Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se
oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan
hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta
suomalaista maalaria -- silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta
ja juomassa hopeapikarista?
Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla,
että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi ... ja juoksi avopäin pitkin
kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin
arvellut.
Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku
oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?
Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa -- mutta
samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku
saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi
sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan
tyttö vaipuu uneen ... ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika
hupsu! --
Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti,
että hänen piti itse puhutella lasta -- ja selittää sille, kuinka
lääkkeitä oli käytettävä ... pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja
tottelevainen ... huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa"
saarelle! --
Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä
toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen -- ja antamalla hänelle
runsaasti juomarahaa.
Ukko nosti ääneti hattuhylkyään -- ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä
mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää
takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.
Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut
tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! ... sanoi Adelsvärd.
Hyvin mitätön vene, hyvä herra! Vuokrasin sen Teidän rahoillanne. Mutta
-- suokaa anteeksi -- te tuhlaatte rahaa liian runsaasti. Älkää
luottako Rigoon!...
Viimeiset sanat hän kuiskasi -- ja katosi pimeyteen.
Sieltä kaikui hänen äänensä: Minä vien herralta terveiset pikku
Marialle!...
Kaikki ihmiset näkyvät tuntevan toisensa tässä merkillisessä
kaupungissa! mutisi Adelsvärd. Hän ajatteli Rigoa -- Felldnerin pitkää
saarnaa gondoolimiehistä. Järkevintä kai olisi ottaa asia siltä
kannalta, mitä se oikeastaan on!...
Muutamat ohikulkijat katsoivat häneen, kun hän seisoi paljain päin
tuijottamassa pitkin pimeää vettä -- mutisten kuin loihtija.
Mulkoilkoot parhaansa mukaan! Suomalaista ei niin vähällä nolata!...
Hän ajatteli saarta. Ei juossut, vaan astuskeli hitaasti takaisin
Felldnerin vanhaan palatsiin. Siellä kuului Lucrezia Borgia ennen
pitäneen kemuja.
Mutta missähän vanhassa venetsialaisessa talossa ei ole juhlittu?
Herrat istuivat viinin ääressä, sikari suussa. Huone oli niin syvä ja
korkea, että savua tuskin huomasi. Viini oli myöskin sekä syvää että
korkealle nousevaa -- ja sen vaikutukset alkoivat tuntua.
Vieraiden lisäksi oli lähimmästä kasarmista tullut pari upseeria.
Sieviä nuoria miehiä, herkkiä nauramaan ja sisällyksestä tyhjiä -- niin
tyhjiä kuin kasarmi.
Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama
kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan
asentoon, kuten hänen mielensä teki -- ensin alaspäin ristisuun
poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi
sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä
oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui
hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli
käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.
Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta.
Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja
appelsiininkuorista ja tulitikuista.
Rakkaus on kirottua villitystä -- piipatti Wrengle hauraalla
tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin
villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja
kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne
menettänyt rakkauteen -- niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin
villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! --
Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä
italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien
viiksien alta.
Juuri niin! myönsi Felldner. -- Omne animal ... j.n.e. Mutta sillä ei
lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha
estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli
hajamielinen ja kuuro -- kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti
luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan
"friktion" ... eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan
huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun
onkin "fiktion", sanon minä! --
Luonnollisesti -- jatkoi Felldner -- rakkaus on jotakin kuviteltua.
Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta
se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin
rakastuminen on tavallaan nerollisuutta -- ylen kiihtyneiden hermojen
ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle
sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja
naisia -- parhaimpiakin -- joista tämä eläimellinen on hävettävää,
vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä
tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet -- ynnä heidän
naisihanteensa -- kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet
alentaa ihannetta -- ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja
Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä -- ei inhimillistä eikä
eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät
-- sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin
vakuuttavasti -- kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset
rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee
ylevää. Mutta _hekään_ eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.
Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät
tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko
voimaansa.
Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan
sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa,
hedelmöittävä ja synnyttävä.
No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä
vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme
ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja
jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin
Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä
tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä
ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut -- pitkitti
Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä -- että kultasepän
oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he
pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä
hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.
Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se _on_
kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen
koriste!
Niin, hyvät ystävät ... ja lääkärin miellyttävän, lujapiirteisen suun
ympärillä leikitteli hymy, ikäänkuin _hän_ olisi mainio estetiikan
dosentti ... kun tahtoo luoda taidetta, hyvää taidetta, täytyy
rakkauskin ottaa mukaan koko laajuudessaan, niinkuin se on kiinni
luonnonlaissa ja maassa: villakoirana, ihmisenä, yli-ihmisenä -- aina
inhimillisenä!
Ei saa harhailla pelkkien käsitteiden seassa -- se tekee sairaaksi,
vaikka luulisikin sen antavan pirteyttä. Nainen on suuren taiteen
keskus. Kaikki säteet viittaavat häneen päin. Renessanssi näyttää
meille samaa. Varsinkin venetsialaiset. Silti en pidä Tiziania
suurimpana -- kenties hän oli aikakautensa ihanteellisin käsityöläinen.
Bellini puhuu enemmän sydämeemme. Mutta se nainen, joka meille tulee
näkyviin Tizianin puetusta ja riisutusta allegoriasta, on mielestäni
terveys itse ja persoonallisesti arvokkaampi kuin kaikki Monna Lisa't
-- joista Leonardon miehinen ylpeys puhuu kylmemmin kuin muuten on
rakkauden tapana.
Kuka viitsisi tutkia, minkä nimisiä Tizianin naiset olivat? Ovatko he
olleet kauniita, ylpeitä patriisirouvia, meheviä ruhtinaallisia
jalkavaimoja vai ihan tavallisia malleja? Se taiteilija, joka ei kykene
"tavallisesta" naismallista, jos se on _hänen_ silmissään kaunis,
luomaan sellaista, millä on pysyvä arvo, ei myöskään osaa haaveillen
tai runoillen saavuttaa taideteostaan -- sanokoon hän suuntaansa
uusrenessanssiksi kuinka hartaasti tahansa. Terveen miehekkään himon
taide -- puhuakseni lääkärinä -- on minun mielestäni todellista
taidetta. Hyvät ystävät, eläkööt mallit!...
Evviva, maestro! bravo! huusivat molemmat upseerit käsiään taputtaen.
Rakkaus on nuori, solakka, mustasilmäinen, kuusitoistavuotias tyttö!
nauroi toinen upseeri.
Rakkaus on kaihomielinen, viidenkolmatta ikäinen valkoverinen nainen!
riemuitsi toinen.
Adelsvärd tyhjensi pikarinsa ja siirtyi akkunan syvennykseen --
silmäillen kauvas pimeyteen.
Wrengle lauloi vallatonta sotilaslaulua. Kronstadt yhtyi siihen
bassollaan.
Seura oli iloisella tuulella. Luigi toi pöydälle lisää viiniä.
Felldner meni puhuttelemaan Adelsvärdiä:
Sanani olivat tietysti tarkotetut _sinulle_, poikani Brutus! -- virkkoi
hän maltillisesti. Gondooliretket vievät sinut hiiteen. Ne toimittavat
sinulle malarian -- ellei näet sinuun tartu jotakin pahempaa. Varotan
sinua uudestaan Venetsian naisista -- lukuun ottaen nuorimmatkin --
nehän ovat kaikki epäluotettavia. Gondoolimiehiin et myöskään voi
luottaa -- varsinkaan kun maksat niille semmoisia palkkioita, kuin
teidän suomalaisten ja ruotsalaisten on tapana. Minä en urki puuhiasi.
Mutta minä olen ystäväsi ja samalla lääkäri.
Olethan sinä jo päässyt _erääseen_ hauskanlaiseen tuttavuuteen. Nauti
helkkarissa hedelmät, jotka ovat sinulle kypsyneet! Kuuleppas nyt, mitä
sinulle ilmotan, en suotta, vaan pitäen silmällä terveyttä: tänne tulee
kolme rouvaa! Kaikki nämä ovat nykyisiä tai entisiä malleja. Heistä
tunnet jo yhden: se on rouva Appel. Hän tekee sinusta kysymyksiä
tavantakaa. Minä voin -- toistaiseksi -- mennä hänestä takuuseen hänen
lääkärinään ja rippi-isänään. Hän on oivallinen malli, ja sinä olet
saavuttanut hänen suosionsa -- toistaiseksi. Mitä muuta haluat? Hänellä
on ne ruumiilliset muotosuhteet, se sulo, se väri, mistä voit luoda
kaikki. Juuri sen vuoksi, että kasvot ovat mitättömät -- jokapäiväiset
-- voit hieman parannella suuntaan tai toiseen, jos niin haluttaa.
Luulen tuntevani sinut. Sinä _et_ rakastu häneen -- mikä on tietysti
sitä parempi. Saat hänet omaksesi ja maalattavaksesi, kunnes ilmestyy
joku muu. Ja jälkeenpäin voit luoda suuren allegorian tai mitä hittoa
mielesi tekee -- matkan päästä ihannoituna!
"Lyö rumpua
äläkä pelkää,
suutele marketenttia --"
Ne ovat Heinen sanoja -- ja minun. Pysy nyt terveenä ja reippaana tänä
iltana, niin että minulla on sinusta kunniaa!
T:ri Felldner sai kunniaa Adelsvärdistä ja koko tästä häthätää
hommatusta pikku juhlasta.
Se ei sentään jäänyt niinkään pikkuiseksi.
Wrengle kävi noutamassa naiset gondooleista, kun eteisessä soi kello.
Hän oli näet osallisena salajuonessa.
Huoneeseen ilmestyi kolme naisvierasta. Ensimäisenä rouva Leontina --
täydessä loistoasussaan, suuren maailman naisena. Jäljestä hänen kaksi
ystäväänsä: pieni mustasilmäinen olento, tavattoman vilkas, Dalmatiasta
kotoisin, ja rehevä, hieman teeskentelevä, valkoverinen wienitär.
Upseerit kolauttivat kantapäänsä yhteen ja kumarsivat juhlallisen
kohteliaasti -- silmät kuin tikun nenässä.
Esittely: Rouva Leontina v. Appel, rouva Letizia Davrilo, rouva
paroonitar Emilia Koralinski!
Luigi valmisti keveän illallisen -- jääpunssia, leivoksia, voileipiä,
hedelmiä, liköörejä, makeisia, paperosseja ja sikareja -- mitä kukin
halusi. Rouva Koralinski otti heti vahvan havannan -- mitä rouva Appel
paheksui, pysyen itse edelleen hienon maailman naisena -- ja tarjoten
Adelsvärdille kolme sormea.
Felldner kohteli kaikkia kolmea rouvaa niin huomaavaisesti kuin osasi.
Puhelu kävi italiaksi, ranskaksi, saksaksi mieltä myöten tai sekaisin.
Pikkuinen eloisa Letizia Dalmatiasta tarttui ensimäisenä punssiin ja
pani ilon hyvään alkuun.
Vähän ajan päästä hän oli istumassa Kronstadtin sylissä. Pitkä, vakava
Ruotsin jättiläinen piti hänelle hauskaa seuraa. Ja Letizian mielestä
hänen äänensä oli kerrassaan komea.
Täyteläinen wienitär joutui upseerien väliin -- jotka syöttivät hänelle
makeisia, samalla yhä uudestaan sytyttäen hänen sikariaan ja vannoen
tekevänsä toinen toisestaan lopun hänen yksityisessä kammiossaan.
Wrengle riiteli rouva Leontinan kanssa -- mutta nautti hänen seuraansa
ja komeata vartaloaan. Rouva väitti, että ulkona oli hiestävää ja
täällä sisällä liian kuuma olo.
Älä yhtään häpeile! huomautti Wrengle -- viitaten hänen hameeseensa.
Hän oli jo ryypännyt viiniä enemmän kuin sieti.
Leontina haki silmillään Adelsvärdiä. Tämä istui keskustelemassa
Felldnerin kanssa Leonardosta ja Botticellista.
Siihen aikaan ei Botticelli vielä ollut joutunut seinille.
Hetken kuluttua Adelsvärd tunsi pehmoisen, kevyen käden pöyhivän
tukkaansa.
Felldner kiskoi Wrenglen mukaansa sinne, missä Kronstadt-Letizia pari
istui. He joivat punssia kaikki neljä.
Miksei teitä enää saa tavata? kysyi rouva Leontina Adelsvärdiltä --
terävästi, taivuttaen päätään taaksepäin.
Kumpaa viiniä haluatte -- chiantia vai marsalaa? tokaisi Adelsvärd
kursailematta.
Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena -- mutta vaihtoi heti
katseensa lapsellisen hämilliseksi.
Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt
Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Tahdotteko todellakin?...
He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja
puristivat toistensa kättä.
Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin.
He ovat piankin villissä. Mennään tuonne viereiseen huoneeseen!...
He astuivat sinne. Suuressa puolipimeässä huoneessa paloi vain yksi
kynttilä. Rouva näkyi tuntevan kaikki paikat ja talutti toista
eteenpäin huonekalujen, valettujen taideteosten, jalustojen, aseiden ja
muiden esineiden välitse.
Tämähän on romukoppi! sanoi Adelsvärd leikillään -- posket punaisina.
Hänen salakammionsa -- laski myös rouva pilaa. Täällä hän toisinaan
ottaa vastaan varattomia naisia, kun meitä rouvia sattuu olemaan hänen
varsinaisessa tutkimushuoneessaan.
Adelsvärdiä ei oikein miellyttänyt tuo sävy -- "meitä rouvia" -- mutta
hän sanoi vain: Ystävälläni Felldnerillä on suuri praktiikka!
Teidän ystävällänne on suuri sydän -- ette aavista, kuinka hyvä hän on!
sanoi rouva ja laskeutui raukeasti pitkäkseen leposohvalle, käden
hivellessä otsaa.
Kyllä minä sen olen huomannut! kuului Adelsvärdin vastaus. Te lienette
myös hänen hoidettavanaan -- oletteko kipeä tänä iltana, rouva
Appel?...
Älkää millään ehdolla sanoko minua rouva Appeliksi! Minun täytyy saada
puhua kanssanne -- kuuletteko, Adelsvärd. Minä olen ikävöinyt niin
hirveästi...!
Hän nousi puoleksi, laski kätensä Adelsvärdin kaulalle, suuteli
kiihkeästi ja puhkesi itkuun: Miksi sinä olet niin kylmäkiskoinen --
mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt -- mikset tule minua katsomaan --
lupasithan maalata kuvani -- minä tahdon sen sinulta, pulska ja kylmä
mies -- kaukaa jään ja lumen seasta... Luuletko minua saksalaiseksi?
Minähän olen venetsialainen! Isäni oli täällä kultaseppänä -- suuri
taituri -- väärin arvosteltu ja juoppo -- minkäs sille ... äitini oli
kotoisin Kroatiasta ... enkö _minä_ ole sinulle hyvä malli? Joko olet
ehtinyt unohtaa? -- katsoppa tänne!...
Hän raastoi yltään hienon naisen koko juhla-asun:
Nyt sinä olet minun! kuiskasi hän -- ikäänkuin voitosta riemuiten --
minä en päästä sinua -- mennään yhdessä minun kotiini -- saat asua
minun luonani -- maalata minut ... oo, kultaseni -- kuinka ihana sinä
olet -- vaikka oletkin niin kylmä!...
Adelsvärd riuhtautui irti. Hänen sisässään riehui semmoinen tuska ja
suuttumus, joka lopulta kääntyi hirtehisen pilaksi. Hän nauroi:
Kylmyyttä et voi valittaa -- _sinä_ olet Venetsian yö -- sinä olet
Titania -- ja minä olen se aasi, joka saa sinut maalata -- ellei
Felldner vaadi minulta hyvitystä! Olihan kaksintaistelu syynä siihen,
että hänen täytyi karata kotimaastaan tänne -- jos hän muuten on siinä
asiassa puhunut totta! --
Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet
mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän
tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän -- ja
kuitenkin niin paljon. Hän on _hyvä_, itsestään, eikä hänelle tarvitse
osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon -- niinkuin me
kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! --
Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö _tämä_ nainen
valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja
kumminkin viehätti tällainen puhe.
Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta
tämä ei välittänyt mistään -- vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla
tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:
Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään.
Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!...
Olemmehan me kaikki olleet mallina!
Hän avasi oven reippaasti ja veti Adelsvärdin mukaansa
vierashuoneeseen.
Oikeassa hän olikin. Kummallakaan taholla ei ollut syytä hämmästyä.
Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva
Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia.
Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt.
Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin
pilvestä korkealta vuorelta.
Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi:
Tämä on vanhan Venetsian yö -- rediviva... Juokaamme meidän kaikkien
onneksi! --
Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin -- lahjottaen sen sitten
Adelsvärdille.
* * * * *
Alkoi jo olla aamu. Kukaan ei näkynyt väsyvän -- taikka ei tahtonut
väsymystään myöntää. Kerran Felldneriltä pääsi haukotus, mutta hän
tukahutti sen kohta.
Wrengle -- jonka lauluja ei kukaan viitsinyt kuunnella -- vyöryi rouva
Appelin kimppuun, haukkui häntä petolliseksi Appelsinaksi. Adelsvärdin
täytyi kiskoa loitommalle tämä pikku mies, joka sitten jäi istumaan
sohvan nurkkaan ja muististaan lausumaan Heinen runoja, samalla
puuskuen viinistä ja lemmenvaivoista.
Kronstadt -- ruotsalainen, kelpo toveri -- laahasi hänet viimein
mukanaan pois.
Felldner haukotti uudestaan. Hänellä oli varhain aamupäivällä sairaiden
vastaanotto.
Mennään nyt jo kotia! huusi rouva Leontina molemmille ystävilleen.
Kaikki kolme naista ottivat päällysvaatteet ylleen hengästyneinä, mutta
erinomaisen hyvällä tuulella. Pian me tulemme uudestaan! vakuuttivat
Letizia ja Emilia. Vihdoinkin saa Venetsiassa _elää_!...
Felldnerin kasvoilla näkyi pieni ivallinen piirre. Hän toivotti hyvää
yötä -- mutta ei viitannut heidän vastaiseen tuloonsa!
Kolme gondoolia -- jotka Luigi oli hankkinut -- lähti Felldnerin
asunnon kohdalta, kukin omalle taholleen.
Adelsvärd seurasi Leontinaa. Tämä oli kovin uupunut ja nojasi
saattajaansa rappusia alas mentäessä. Adelsvärd ei kiinnittänyt
huomiota gondoolimieheen -- mainitsi vain osotteen.
Sitten he istuivat umpinaisessa "rasiassa" kahden kesken. Leontina
nukahti Adelsvärdin käsivartta vasten; ja toinen koetti olla
ajattelematta.
Gondooli laski rantaan, ja he astuivat yhdessä maihin.
Kääntyessään maksamaan soutajalle huomasi Adelsvärd, että se oli Rigo.
Toivotan teidän ylhäisyydellenne onnellista ja hauskaa yötä! sanoi Rigo
ja koukisti ruumistaan tuttavallisen kunnioittavasti.
Ivallinen sävy oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä.
Adelsvärd kalpeni; veri syöksähti päästä sydämeen ... mutta hän
hillitsi itsensä, mutisten: Kyllä minä tuon miehen kerran nitistän!
Mikä siellä on? kysyi Leontina eikä odottanut vastausta -- riippuen
unisena Adelsvärdin käsivarressa, kun noustiin pimeitä portaita.
Tahtooko herra, että jään odottamaan? huusi Rigo alhaalta ja vihelsi.
Adelsvärd ei edes kääntynyt sinne päin, vaan vei Leontinan yläkertaan,
Hän sytytti valoa vapisevalla kädellä. Leontina heittäytyi patjakolle
-- kiskoi taas yltään naiskomeutensa -- valitellen kuin pilalle
hemmoteltu lapsi -- kääriytyi sitten peittoon -- pyysi lasillisen vettä
-- ja nukkui kesken kaiken.
Hän makasi levottomasti. Pian luisui peitto hänen päältään. Adelsvärd
istui katselemassa hänen ruumistaan nostettuaan palavan kynttilän
pöydälle patjakon viereen.
Nukkujan kasvot olivat kääntyneet poispäin. Alastomille jäsenille
leiriytyi valoa ja varjoa. Adelsvärd oli niitä taiteilijoita, joissa
naisruumiin muoto, piirteet ja väri herättävät omistamisen pakottavaa
tarvetta, juurtunutta kunnioittavaa uteliaisuutta ja ihailun riemua
keksiessään uutta siinä, missä luulisi kaiken jo olevan tuttua.
Hänessä oli se tajunta, että juuri tällä tapaa hän oli tahtonut
omakseen jokaista uutta mallia. Hetkeksikään ei hänen mieleensä
johtunut, että tämä nainen oli ollut hänen omanaan -- ja varmaankin yhä
ajaisi takaa sitä, jonka oli vallottanut. Oliko _hänet_ vallotettu --
ja tuossako nyt nukkui vallottaja?...
Hän tiesi, että jos hän koskaan saisi luoduksi pysyvän teoksen --
maalarina ja runoilijana -- se voi olla vain nainen. Puettuna,
riisuttuna: aina vain nainen.
Tässä oli nainen riisuttuna. Hän ihaili noita suhteita, seurasi
muotojen jokaista liikahdusta ja tunsi niin elävästi, kuinka siveltimen
pitäisi kaavaillessaan liitää kevyesti epävarsinaisen päällitse, mutta
muovailla taatusti se, mikä oli varsinaista -- esittääkseen
vapaudessaan sen ainoan, mikä oli otettu kuvattavaksi: tämä on nukkuva
nainen -- ja tuohon uneen minä valan Venetsian yön!
Korkeasta, kapeasta akkunasta alkoi huoneeseen siristä päivän harmaata
kajastusta. Se ryntäsi töykeästi keinotekoisen valon hempeänlämpöisiä
sävyjä vastaan. Ja ruumiiseen tuli johonkin kohtaan kuoleman väriä, muu
oli elämän -- nautinnon, ehkä ilon!
Oliko tuo nainen todellakin ollut hänen omanaan? välittikö hän siitä?
välittikö hän koko ihmisestä?
Hän ravisti päätään, hymyillen samalla tapaa kuin t:ri Felldner.
Sitten käänsi nukkuja hitaasti päätään, avasi silmänsä -- muutamaksi
sekunniksi -- ja katseli Adelsvärdiä unen pöpperössä.
Kasvojen ilmeessä oli jotakin vienoa, lapsellisen tyytyväistä, kun hän
näki toisen istuvan siinä. Jotakin, mikä oli kajastusta puhtaan
nuoruuden ajalta -- mikä oli todellisena jäänyt jäljelle -- hukkumatta
pitkään jonoon teeskenneltyjä, töherrettyjä, tuhrattuja tunteita.
Adelsvärd heltyi; hän tarttui Leontinan riippuvaan käteen ja kohotti
sen huulilleen -- ikäänkuin anteeksi pyytäen hämärää epäluuloaan,
selvää epäluottamustaan.
Hänessä heräsi se tunne, että tuommoisena voisi Leontina olla hänelle
vaarallinen.
Silloin nainen liikahti -- vetäisi -- käsin ja jaloin -- pani suunsa
suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele
minua!
Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä ... jokainen rakastava
nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen ... mutta
siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus ...
hän hellitti käden -- häntä puistatti -- nainen ei hievahtanut, suu oli
avoinna ... aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville --
kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat ... nukkuvan ylitse levisi
kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.
Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä
sisällinen ääni.
Hän pakeni -- joitakin portaita alas -- joutui pihalle -- tapasi ahtaan
raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.