Varhain aamunkoitteessa hän juoksi -- kuin vainottuna -- pitkin
kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt
mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä
huomaamaan.
Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva
degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki.
Olisikohan vanha raataja siellä?
Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta;
päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän
heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja
katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta;
kitalakea kirveli -- hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka
poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja
silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi: