Hän istui Felldnerin luona. Oli jo hämärä. Felldner oli vihdoinkin
tullut kotiin sairaskäynneiltä, väsyneenä ja hajamielisenä -- mutta
ystävälle oli hänellä kädenpuristus. Hän heittäytyi leposohvalle,
pitkien hyllyjen juurelle, joilla oli runsas ja herkullinen valikoima
kirja-aarteita, tavattoman ison kirjotuspöydän eteen, joka ihan nääntyi
taakkansa alla, kun sillä oli niin paljon papereita, taide-esineitä,
suurennuslaseja, väkiviina-lamppuja, koeputkia, pulloja ja rasioita --
kokonainen museo, laboratoori ja apteekki.
Venetsiassa täytyy kaikki pitää käsillä! sanoi hän -- tarjosi
ystävälleen ja sytytti itselleen sikarin. No mitä sinulla on
sydämelläsi? --
Ole niin hyvä ja anna minulle vähän kiniiniä! pyysi Adelsvärd melkein
maltittomasti.
Onko sinussa kuumetta? Mene siis kotia ja koeta levätä. Teet kai liian
kovasti työtä -- mikä tietysti muuten on kunniaksesi luettava.
En minä sitä itselleni! selitti Adelsvärd kierrellen.
Onko sinulla potilaita? -- nauroi Felldner ja silmäsi häntä terävästi
rillien lävitse. Siis ruvennut töhertämään minun ammattini alalla?
Naisihmistäkö sinä parantelet? --
Kenties! vastasi Adelsvärd kuivasti.
Oikein, poikaseni! Älä kiellä itseltäsi mitään -- "kerranhan sitä vain
eletään", kuten muuan naishoidokkaani viisaasti arvelee. Kai sinäkin
tunnet _hänet_. Venetsia on vain pieni pesä -- rotanpesä. Ja _minä_
tiedän kaikki, mitä siinä tapahtuu. Ei sitä suotta olla naisten
lääkärinä!...
Hän antoi Adelsvärdille pulvereita ja pullon -- ja jatkoi puhettaan
leikillisen epäilijän tapaan, mikä oli suuren sydämen verhona:
Tuossa on kiniiniä -- tässä antipyriiniä -- ja tämä pullo sisältää
bromikalia! Kaikkea, mitä minun verstaastani löytyy, saat vapaasti
käyttää -- mutta en oikein mielelläni antaisi antifebriiniä enkä
morfiinia. Se käy näet sydämen kimppuun -- ja silloin on parasta minun
_itse_ olla saapuvilla! Mutta heitä tuo juhlallisuus naamastasi! Hitto
vie -- mitä sinä oikein ajattelet? Huvittele niin kauvan kuin olet
nuori ... aikanaan tulee kyllä luuvalo ja kaikki muu, mikä on vieläkin
pahempaa! --
Juuri kun Adelsvärd nousi lähteäkseen, astui huoneeseen Kronstadt. Tämä
tervehti kumpaakin herraa haudanvakavasti, mutta semmoisella
kädenpuristuksella, joka todisti hänen olevan iloissaan, että oli
tavannut samalla kertaa heidät molemmat.
Sinuapa ei näy enää koskaan -- onko sinulla jotakin suurta tekeillä?
kysyi hän Adelsvärdiltä ja sai tämän, niin sydämellisen sirosti ja
varmasti kuin ruotsalainen osaa, pakotetuksi jälleen istumaan.
Minä -- minun pitää mennä -- minulla on vielä tänä iltana paljon
puuhaa! esteli Adelsvärd hämillään -- ja otti uuden sikarin, jota
hänelle tarjottiin.
Näitä Upmann-sikareja sopii polttaa ainoastaan puoleksi -- huomautti
Felldner. Sillä tapaa säästyy ainakin _siltä_ nikotiinilta! Mutta
kylläpä te pohjoismaalaiset olette traagillisen näköisiä, kun tapaatte
toisenne. Tuo Kronstadt -- jolla on niin komea basso -- ottaa aina
semmoisen asennon, kuin laulaisi syvästä kellarista! Lempo soikoon!
Kellari on kyllä syvä -- vaan meillä pitää olla valoa! Katsokaapa
minua: tulen kotiin ihan nääntyneenä puoskaroimisesta -- harvoin näen
ainoatakaan tervettä ja järkevää ihmistä. Me kulutamme voimamme loppuun
-- niin tekin kulutatte -- mutta juuri siksihän minä teistä pidän. Se
on meidän kohtalomme -- mikäli osaksemme on mitään säädetty. Nyt pidän
teistä kiinni tämän illan. Tres faciunt collegium!
Ja semmoisella äänellä, joka kaikui läpi koko talon -- aution, vain
puolittain korjatun vanhan "palatsin" -- hän huusi:
Luigi! missä sinä olet, senkin hutilus? Tuo valoa, viiniä, appelsiineja
-- mutta pian!...
Luigi, sievä nuorukainen, samalla palvelija ja gondoolimies, toi
näkyville liehakoivat silmänsä ja nöyrimmän kumarruksensa.
Felldner penkoi avainkimpustaan ja aukaisi seinään upotetun kaapin,
joka oli palisanderpuuta, päällystetty mosaikilla. Suuri ylimmäinen
tila oli täynnä kannuja, pikareita, vateja ja lautasia, lusikoita ja
veitsiä -- kaikki hopeata. Felldner käytti melkoisen osan tulojaan
vanhojen hopeakalujen keräämiseen. Niitä oli vielä Venetsiassa.
Ei sitä ilkeä muunlaisesta astiasta syödä ja juoda kuin hopeisesta --
väitti hän. Se erottaa meidät luontokappaleista -- ja venetsialaisista,
jotka luovuttavat hallustaan kaikki perintönsä voidakseen kuljeskella
Markus-torilla hienosti puettuina. Jos satun veitsellä viiltämään
posliinia, rupee minulla vihlomaan hammasta -- se onkin muuten ainoa
särky, jolle annan arvoa. Jos taas veitsi osuu hopeaan, herahtaa
minulla vesi suuhun jo ennakolta -- niinkuin ei maailmassa olisikaan
sitkeää lihaa. Ja kun kulautan kurkkuuni viiniä kullatusta pikarista,
niin _tiedän_ sen olevan viiniä, vanhaa ja hyvää! Maljanne, nuoret
ystävät! -- -- --
Adelsvärd kiikutti tuoliaan maltittomasti. Felldner sanoi:
Minä en päästä sinua, ennenkuin olet maistanut kaikkein vanhinta
Chianti-viiniäni. Puoli tuntia pitäisi sinulta siihen liietä -- ellet
tahdo niin paljoa uhrata ystävillesi!
Adelsvärd katsoi kelloaan. Hän ei ollut vieläkään vetänyt sitä käymään
-- ja hänen mieleensä muistui...
No niin -- mutisi hän itsekseen -- ei minun sovi antaa huomata
itsessäni mitään outoa. Minulla on oma salaisuuteni -- enkä paljasta
sitä kellekään. Puolen tunnin päästä on vielä riittävästi aikaa soutaa
saarelle. Odottaahan se vanha miekkonen minua veneessään!
Kukin lohduttaa mieltään asianhaarain mukaan.
He joivat vanhaa vahvaa viiniä. Luigi toimi tarjoilijana ja katosi
saatuaan herraltaan käskevän viittauksen.
Sinulla on koko kaunis nuorukainen palvelijana! sanoi Kronstadt
myhäillen. Etkä sinä näy kursailevan, kun häntä komennat! --
Felldner vastasi kuivasti:
Palvelijoita ja gondoolimiehiä pitää Venetsiassa kohdella semmoisina,
mitä ne ovat: koirina ja apinoina! Heiltä täytyy panna kaikki lukon
taakse -- vieläpä oma ihmisrakkauskin. Niihin ei saa luottaa vähääkään.
Selkäsauna on ainoa järkiperuste, mikä niihin tehoo. Alinomaa pitää
heitä uhata ja toisinaan lyödä. Kostonhimoa heissä kyllä on, mutta he
ovat pelkureita. Heidät on alentanut vuosisatojen orjuus ja
tietämättömyys -- eivätkä he ymmärrä enää ponnistella irti liejustaan.
Samalla he ovat hemmoteltuja ja vaateliaita. Aina on heitä käytetty
lemmen välittäjinä -- he luulevat, että koko elämä on vain sen asian
varassa, ja käyttävät hyväkseen hupakoita ja kevytmielisyyttä tässä
"seikkailujen kaupungissa", joksi Venetsiaa niin kauniisti sanotaan.
Gondoolimies ainakin tuntee vain seikkailun nurjan puolen! --
Adelsvärdin teki mieli huomauttaa siihen jotakin, mutta pysyi vaiti.
Felldner kehotti häntä silmää iskien: No -- puhu vaan, mitä aiot!...
Adelsvärd pudisti päätään -- ja ajatteli vanhaa raatajaa ja puolta
tuntia. Hän tunsi vahvan viinin jo ehtineen vaikuttaa ja imi sikarista
pitkiä haikuja.