Tunnetko sinä hänet? kysyi Adelsvärd.
Mutta ukko kohautti vain hartioitaan eikä edes katsahtanut häneen. Niin
kuljettiin hitaasti eteenpäin vasten virtaa. Se tuli mereltä, mukanaan
raikas tuulenpuuska. Adelsvärd otti sen vastaan tervehdyksenä, hyvänä
enteenä. Hän veti henkeään syvään, nähdessään korkeita, rauhallisia
sypressejä matalan, murattivihreän muurin takana.
Kenties pikku tyttö odottelee puutarhan porttiluukulla? Sanoinhan minä
eilen, että tästedes tulen joka päivä!
* * * * *
Kaikki oli hiljaa ja elotonta, kun he astuivat saarelle.
Vanha puutarhuri oli työssä ulkona. Adelsvärdin tervehtiessä hän
kohotti punareunaiset huolestuneet silmänsä maasta.
Jaha, herra kysyy, kuinka meidän pikku Maria jaksaa? Tänään hän on
kuumeessa -- hyvin pahasti! Emme saaneet häntä eilen illalla
vuoteeseen. Kun herra oli mennyt, juoksi Maria tänne puutarhaan ja
piilotti itsensä. Muori huuteli ja minä huutelin. Ja meihin tuli
semmoinen hirveä pelko, että hän oli luisunut veteen ja hukkunut.
Sytytimme lyhdyn ja haimme joka puolelta. Viimein täytyi sekin jättää
ja mennä sisään. Sillä ulkona oli niin kosteata ja kylmää -- emme
mekään raukat sitä kestäneet. Muori istui itkemään ja rukoili: Maria
kuolee meiltä, kun emme ole pitäneet hänestä oikeaa huolta! Sitten
kuului äkkiä pöllönhuuto täältä puutarhasta. Mutta ei se ollut oikea
pöllö. Minä juoksin ulos -- ja lapsi istui kun istuikin tuolla eräässä
puussa, hyvin korkealla. Ja nauroi.
Mutta kun saimme hänet sisään ja vuoteeseen, tärisi hänen koko
ruumiinsa -- juuri näin! Ja sitten hän oli kuumeessa koko yön. Ja nyt
hän makaa ihan liikkumatta. Kunpa vain ei kuolisi! -- --
Adelsvärd pyysi saada katsoa pikku Mariaa.
Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti
vieraaseen.
Minä ymmärrän malariaa jonkun verran -- sanoi Adelsvärd. Kerran olen
itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa -- minä tiedän, kuinka
silloin pitää hoitaa!
Onko herra tohtori? kysyi pikku muori.
Pari vuotta opiskellut -- vastasi hän vältellen.
No tulkaa, niin mennään yhdessä! sanoi eukko nähtävästi rauhottuneena.
Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan
kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea
juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma.
Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen
ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone
valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä
vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä
lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.
Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita
peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen ... ja siinä olivat lapsen
kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet,
valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja ... muuten
hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.
Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku
olentoa silmiään kääntämättä.
Vanha eukko kuiskasi -- hiukan maltitonna:
Mitä tohtori luulee?
Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että
täällä puhutaan!...
Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen
pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.
He olivat kahden kesken.
Heti kohotti pikku Maria päätään -- tavotti kädellään Adelsvärdin kättä
-- pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä -- ja hienopiirteisen
suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän
virkkoi värisevin huulin:
Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja
varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä
menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut
kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu
ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?...
Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin.
Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski
päänsä jälleen rauhallisesti lepoon -- ja hänen katseensa näytti siltä,
kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.
Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan
kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.
Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään
pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla ... ja vähitellen painuivat
silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin
ainakin lapsi.
Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta
ulos, alakertaan vanhusten luo.
Pikku Maria nukkuu! ilmotti hän. Toivoakseni hyvän aikaa. Nyt emme saa
häntä häiritä! --
He tarttuivat hänen käteensä eivätkä tienneet, mitä kaikkea hyvää piti
sanoa ja tehdä tälle hyvälle tohtorille.
Tuokaapa minulle leipää, munia ja viiniä! pyysi hän myhäillen. Ja jos
teillä on jokin huone, missä voin asua, niin jään tänne luoksenne --
kunnes pikku Maria on täysin voimissaan!
Muori -- sanoi puutarhuri -- sopisihan panna kuntoon se huone, mikä on
pikku Marian vieressä. Sillä tapaa hänellä olisi aina tohtori
saapuvilla! nauroi hän.
Santa Josefa! -- hätäili muori -- mitä ihmettä sinä puhut? Se huone on
täynnä rotanreikiä -- ja liian pieni tohtorille!
Antakaa se minulle sittenkin! pyysi Adelsvärd. Minä tuon tavarani sinne
jo tänä iltana; minulla on paljon kuvia, jotka voi ripustaa seinille;
pian minä laitan huoneessa kaikki kuntoon, niin että siinä viihtyy --
ja minä tuon samalla lääkettä pikku Marialle. Kyllä me saamme hänet
jälleen reippaaksi!
Taas puristivat molemmat vanhukset hänen käsiään; he nauroivat ja
itkivät yhtaikaa -- Adelsvärd oli kuin taivaasta lähetetty -- heillä
oli nimenomaan tohtori kotonaan -- siihen ei heillä olisi luullut
koskaan olevan varaa. He olivat jo näkevinään lapsen ilmielävänä
hyppelevän puutarhassa. Sepä vasta oli riemua. Italialaiset ovat kuin
lapsia.
Adelsvärd joutui hämilleen. Hän tajusi hyvinkin, kuinka pitkälle hänen
lääkeopilliset tietonsa ulottuivat -- mutta olihan hänellä Felldner
hätävarana. Hän tutki, millaista vettä oli kaivossa; se oli kirkasta ja
raitista -- munkit tietävät aina, mitä tekevät. Hän valmisti
sitruunalimonaatia -- ja vei sitä hiljaa yläkertaan.
Lapsi makasi sikeässä unessa. Adelsvärd pani viileän juoman pöydälle ja
asettui avoimen ikkunan ääreen, mistä valui huoneeseen aurinkoa ja
kukkastuoksua.
Hän silmäili pikku vuoteeseen päin. Hänen lävitseen ryntäsi
tulva ajatuksia. Vieras lapsi tuossa nukkumassa ... oman lapsuuden
muistot ... ja tuo kukkastuoksu hiljaisesta puutarhasta ... ja kukat
omassa lapsuudenkodissa ... pikku sisaren ystävä, se herttainen tyttö,
joka oli ollut hänen leikkikumppaninsa ja jättänyt niin tuskallisen
kaipuun kuollessaan kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä.
Eikö se tyttö ollut pikku Marian näköinen?
Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa,
kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli
kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella -- kuvataulu ilman
kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa
kaaressaan ... nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy
leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka
värisi... Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni,
ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.
Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen
lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa -- tuon sieltä
lääkettä sinulle -- illalla pääsen tänne takaisin -- minä rupean
asumaan tuossa viereisessä huoneessa!
Rottien luona -- niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä
kiinni: nehän syövät sinut.