Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään -- aurinko on alhaalla --
varotti ukko.
Anna minun tuoda viiniä! pyysi Maria.
Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja
kaatui.
Adelsvärd kiirehti paikalle ja nosti pikku olennon pystyyn.
Silloin hän tunsi -- ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä
sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat
tiukasti sydämen ympärille -- ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.
Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui,
kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen
kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.
Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan
maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.
Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma
viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot
kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain
iloa täällä olostaan.
Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli
gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän
jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli
häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella
kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona -- kun
taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta
sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii,
kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.
Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi
gondoolimies huokaisten.
Mikä kumma sinua tänä iltana vaivaa? kysyi Adelsvärd suopeasti.
Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra -- mutta sietäisi minunkin saada
vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin?
-- Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen
ja nenäkkään vaiheilla.
Adelsvärd ei ollut siitä millään -- käänsi päätään tummien sypressien
saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä,
kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta
ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän,
ilman varsinaista aihetta -- kuten hän itsekseen arveli.
Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta -- ja
hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella
ja omistuksen kaipuu.
Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen
veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa
seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on
vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen
muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa -- mikä nyt lepää sydäntäni
vasten!
Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui
juttelemaan.
Silloin Adelsvärd sanoi maltillisen hartaasti:
Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo -- jos haluat,
että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda
minut suoraa päätä kortteeriini!
Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista -- ja vaati
häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.
Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli
tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.
Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän
heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli
tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti
aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.
Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää
vuokralaisensa -- ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun
ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle,
vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt
turhaan kaksi kertaa?
Onko minua hakenut joku nainen? kysyi Adelsvärd huolettomasti.
Una bella bionda -- hyvin kauniisti puettu -- oikein kauniisti,
herra! --
Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden -- sillä
hyvä! --
Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan -- esiliinan nipukka silmillä --
sanatonna.
Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen -- hyvin nuori;
hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen,
silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin
tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle
kynttilän.
Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle
sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin -- ynnä uuden
ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.
Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä
saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.
Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen.
Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja
paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti
kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä
halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten
pyyhitty ajatusviiva.
Tuosta miehestä olen varma! ajatteli Adelsvärd.
Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät
kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään
soutamisen.
Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli
saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin
tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero -- tai rouva Appel...?
Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan
äitelää lemua.
Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli
Chiozzon kalastajain veneitä -- monivärisiä latinaispurjeita,
keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä
madonnankuvia -- ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä
hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä ... mutta
ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui
matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.
Kukaan ei ollut ajanut häntä takaa; ja häneltä pääsi helpotuksen
huokaus.
Ihmeellinen aamupäivä -- ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli
maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin
joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.
Tuossa se on -- ajatteli hän -- lekotellen auringon paisteessa,
kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja
niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:
S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan --
ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin
palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli
Schiavoni ... joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta,
jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.
Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä.
Minäkin olen siinä mitellyt voimiani -- ja heittänyt sikseen. Miten
päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen
semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi?
Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin
sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai
harmaa -- vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!
Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta
merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista
kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.
Hänet oli kaupunki lumonnut -- kunnes hän itse kahlehti sen
taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.
Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee
tämä kaupunki sairaaksi ... mutta silloinhan on aika sitä karttaa.
Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää
tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään -- se minun täytyy
jättää Turnerin toimeksi.
Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle -- minusta täytyy tulla niin
tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo -- sanojenko vai
värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on
viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!
Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen
kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui
vielä vahvemmin kuin eilen -- puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi
sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.
Köyryselkäinen ukko kumartui pitelemään airoa ja sanoi hillitysti,
ilmeettömin katsein: