Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui
mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime
kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla
jo kuukausia.
Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen
pitäisi lähteä Venetsiasta.
Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut
hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä
-- kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa
nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen
makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta.
Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa
vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas,
että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan
tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti,
imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt
"Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?
Hän rykäisi hieman käheästi, ja sai vaivoin niellyksi oman pillerinsä.
Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt
kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi
punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena -- ja lopulta kaikki
vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat
vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.
Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa
levittäisi hempeätä hohdetta -- jumalanäidille vesillä.
Tämä oli Venetsian yö -- myöskin.
Hänen teki mieli jäädä -- niin, jäädä tänne -- saarelle -- vanhusten
luo -- vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa -- ja tehdä
vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".
Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä
sypressien kujalle päin.
Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä
tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.
Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot
lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin
näkyviin -- ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui
rungosta ja seisoi ihan vapaana -- liikkumatta häntä katsellen,
ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd
ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?
Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein
rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen
syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.
Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa -- yhä
katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin.
Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat
kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät
auringon katoavaa hehkua sisäänsä.
Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan
kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen.
Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän
hiukan edemmäs.
Sinä kyllä tarvitset aurinkoa -- virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet
kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?
Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä
olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän --
annan sen paistaa itseeni -- mutta yöllä minä nukun!
Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan
aurinkoon, vilkutti silmiään -- ja peitti katseen kädellään: nyt minä
näen pelkkiä pieniä punaisia matoja -- mutta ne häviävät taas pian. Ne
eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.
Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti
Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää
lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.
Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin;
sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen
käsivarrelleen -- vastaamatta hänen kysymykseensä.
Tuletko sinä tänne joka päivä? kysyi pikku tyttö häneltä kursailematta.
Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd
ja tarttui hänen käteensä.
Maria! kutsui puutarhuri, joka lähestyi heitä.
Nähdessään eilisen vieraan ukko kumarsi ja selitti anteeksi pyytäen:
En osannut odottaa, että herra tulisi tänään luoksemme!...