Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään -- ja
lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.
Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella -- ulkopuolella
erästä luostarin sivurakennusta -- istui Rigo jutellen molempien
vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei
puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli
oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä
gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo
Rigo; ei enää kovin nuori -- vahvarakenteinen, solakka -- pää eteenpäin
kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa --, jota oli myös
Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain
pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään
jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu
täysin luottaa.
Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston
puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti --
niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei
tarvinnut sitä koettaa.
Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa.
Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja
vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa,
täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.
Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin
näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.
Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin
"poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies -- vaikka ryyppäsikin litran
viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja
vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa ... kaukana
tuolla Torcellon takana ... siellä "kuolleen laguunin" rannalla -- paha
kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia -- ja tytär on alinomaa
sairaana ja vuoteen omana -- ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla
työssä -- ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa
on vähän niin ja näin -- ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria
sairastunut ... ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne
vaarin ja muorin luo -- sillä _täällä_ on ilma terveellistä, keskellä
raitista, elävää laguunia!...
Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja
hyppäsi veneeseen -- jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella
peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt
litranruukun pohjaa.
He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi
vedenrajassa -- kahisten kuin silkkikangasta pitkin -- ja siro, musta
gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä
tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd
kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki
sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.
Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi
omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli
itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana
häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi
koti-ikävä -- vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän
kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä,
sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin
sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä
vaipuivat mereen.
Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat
loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä
ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan,
milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.
Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme,
kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin
silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?
Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen
kokeeseen antaudumme?
Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän
huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä
puolen -- tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa ... sinne, missä
Conegliano-kapakka on ... eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! --
"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse --
ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää
Conegliano-viiniä.
Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure
Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä
piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat
karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.
Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli
asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan
itselleen nimeä ja potilaita.
Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä
ja yöllä -- ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa
matkalla elämän ja kuoleman välillä.
Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten
saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit
melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin
hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni
pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.
Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa
ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että _hän_ teki työtä.
Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät
säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin
kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone
täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän
otti osaa yleiseen keskusteluun -- taidekauppiasten ja naisten ilkeistä
juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin
asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman
hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. --
Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle,
ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava
lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina
väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui.
Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja
heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen
naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta,
tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut
siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä
ja taiteensa -- niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei
jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein
ostanut hänelle talon Venetsiassa -- jossa hänen oli määrä maalailla.
Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman
vahva Leopoldus Mair -- jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel
oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet
sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla
oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia
tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan
tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä
avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä
suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on
päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta
hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä
kirjavaa kuin Pariisissa -- baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.
Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair -- kohottaen litranruukkuaan kuin
Tor-jumala vasaraansa -- että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva
Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku
tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja
järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä
talossa -- kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat
pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen
oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin
ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd
ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet -- mutta
toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus.
Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka
suulaki olisikin nirso.
Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua,
viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat
raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja
kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään
järkeä, ainoastaan loppukerto.
Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli
pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös.
Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.
Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä
tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?
-- Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun
en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on
moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi...! Sen sanottuaan
Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti
piirustuskirjastaan.
Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada -- se annetaan
hentulleni!...
Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle -- ja
kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin
kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki
puhtaaksi -- suuteli sitä -- ja laski sen sitten kädestään.
Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä
kallista ja harvinaista! --
Adelsvärd -- huusi Mair -- kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty
viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua
kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin
vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!...
Vastedes saat olla niin hyvä, ettet niihin koske! sanoi Adelsvärd
lyhyesti.
Katsoppas tuota tekopyhää -- nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä
piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva -- Junon kaltainen,
mutta kuitenkin...! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina --
kerrassaan sulava -- ja arvatenkin vielä naimaton!...
Adelsvärd rypisti hieman otsaansa:
Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun.
Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä
näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun
seuraani, onhan meillä tämä ravintola -- josta muuten olen saanut
kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.
Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan
ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?... --
Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja
rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.
Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville
paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin
eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.
Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä
pitkin pientä kanavaa -- taas silta -- sitten taas kapea kuja ... ellei
ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa,
joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä
töllistelemään.
Venetsian läpi _voi_ kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin
käytettävä gondoolia.
Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.
Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan
pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana;
hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea
huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava
ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat
olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti
pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka
henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu.
Ainoatakaan askelta ei kuulunut -- kaikki oli kuollutta ja äänetöntä --
lyhdyn alla leikki vain varjoja -- alaspäin pitkin märkää seinää,
häviten veteen -- ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen
taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja
unen ja varjojen kuvaa -- jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja
hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".
Mutta -- tuumi hän itsekseen -- Venetsian yö voisi olla venetsialainen
nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?
Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni
valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi
aidakkeen yli, aukaisi oven... Kaikki pimeätä ... ei sieltä
löytynytkään Venetsian yötä.
Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui
näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä
astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä
oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun
varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti
muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento -- kumartui paljain päin ja
käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin
niin taitavasti kuin ainakin ammattimies -- mutta soutaja katseli
ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä",
joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää
pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.
Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään
sillan kaiteiden poikki.
T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun
kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen
silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.
Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle
ja tuli Adelsvärdin luo -- laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä
olalle -- ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka
puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi
juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta
ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti --
umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai
pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia -- niihin ei
voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä -- niihin ei voi sitäkään
vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on
kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht
Dürerin pernasyöpä.
Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon
ääreen, maalarien joukkoon.
Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä
ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri
Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa
lukenut. Se oli äsken ilmestynyt -- kohta tekijänsä kuoleman jälkeen.
Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert
Schurich. Hyvin nuori tiedemies -- sullonut kaiken pessimisminsä tähän
pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin -- kertoi
Felldner -- hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa
revolverinluodin.
_Hän_ oli ainakin johdonmukainen -- sanoi Felldner päätteeksi.
Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun
mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa
ajatella traagilliselta puolelta! --
Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos
elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että
taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.
Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä
mehevä viini -- vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et
ikinä pääse täältä hengissä!...
Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat
yhdessä myöhään.
Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä
gondoolissa luostarisaarelle.
Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia
puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin -- työssä.
Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia
myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:
"Missä on herran maalaustarpeet?..."
Satuin unohtamaan! kuului lyhyt vastaus.
Silloin Rigo poistui viheltäen vanhusten luo.
Adelsvärd oli puutarhassa yksin.
Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit
humisivat heikosti ... hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui
mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä
eikä polttanut -- ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin
unissakävijä kivipöytää kohti -- jonne sitte istuutui luonnoskirja
levällään.
Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä
sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea
kaunotar rukka -- raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi
-- jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat
laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla
viinillä.
Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä
puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria ... töhersi vain
muutamia rivejä paperille:
Ypöyksin on kaunotar saarellaan,
meri ääretön vain joka puolla;
tuli tuntematonna hän maailmaan,
ei syntynyt -- ei voi kuolla.
Hän pyyhki pois, kirjotti uudestaan ... ja laski kynän kädestään.
Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä
yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut
hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää
työtä.
Hän kääntyi merelle päin.
Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta
muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä
luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt
hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis
lakkaamatta pohjolaa -- sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut
luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi -- t:ri Felldnerin --
Robert Schurichin -- pessimismin -- koko maailman syyksi.
Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli
puutarhan portille päin.
Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat
vanhukset luukusta sisään.
He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä
näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet
hymyilemään.
Vanha puutarhuri kantoi kääröä -- muori tulla tipsutti perässä.
Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön
laskea -- jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä
ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se
oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata
vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman
pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja
vanhuudesta.
Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä -- muori hellitti huivin
toisensa jälkeen -- hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää -- tyttölapsen
kellankalvakat pikku kasvot -- suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät
hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan,
oliko sillä annettavana voimia lainaksi?
Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko
silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen -- ja
kannettiin pois.
Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä
taas häiriintynyt.
Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman
naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon -- elämän auttamattomaan
viheliäisyyteen.
Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.
Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana
oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja
nauroi: _hän_ on Venetsian ensimäinen soutaja -- jaksaa elättää vaimon
ja lapset -- molempien vanhusten sukulainen -- ja niillä on rahaa
säästössä -- sitä ei tarvitse lainkaan epäillä ... ja hän, Rigo, tahtoo
pikku Marian lemmitykseen -- kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään --
ja _hän_ osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi...!
Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä -- joka oli
hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä
suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan
halkaisen paksun kallosi heti paikalla -- ja paiskaan sinut kalojen
ruuaksi! Minä _tahdon_ olla rauhassa -- ymmärrätkö?
Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä -- ja sysäsi päätään
eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea ... mutta ei hiiskunut.
Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.