Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään
puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana
muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen
työnsä odotti ... ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin
keväinen ilta häipyi yön tieltä.
Hän seisoi pää kumartuneena; tummat sypressit humisivat ... hänen
silmänsä painuivat kiinni.
Silloin hänestä tuntui, kuin elämä olisi saari keskellä sileätä,
teräksenkirkasta merta: Saarella istuu yksinäinen kaunotar, ja hänen
suuret silmänsä utelevat. Ympärillä vallitsee synkkä mieli; hän itse on
milloin iloinen, milloin suruissaan -- tai kumpaakin yhtaikaa. Hän on
kalpea; silmät tavottavat aurinkoa, kun se sukeltaa meren syvyyteen, ja
taas aurinkoa, kun se sukeltaa esille ... ja silloin nousee poskille
väriä, ja sievä pikkuinen kiristetty suu punertuu, ikäänkuin sen huulia
olisi kostutettu tummalla viinillä.
Hän on syntymätön eikä voi kuolla. Hän on ikuinen eikä voi
hymyillä ... pikkuinen kaunotar raukka autiolla saarella sileässä,
teräksenkirkkaassa meressä!