Keskellä laguunia oli saari, pikkuinen saari.
Nyt se on saatu vakinaisesti kiinnitetyksi alastomaan, laakeaan
yhteismaahan, jonka tantereella päivän pitkään juoksentelee Italian
nahkapoikia kimakoiden torvisignaalien mukaan.
Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari,
loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt
pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.
Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen
luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu.
Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi.
Ja kauniit satavuotiset sypressit -- ne on kirves ja saha jättänyt
raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.
Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin
voisi lukea niiden ajatukset:
Kaikki, mikä on vanhaa, kunnioitettavaa ja kaunista, häviää maan
päältä.
Naurettavaa ja ilkeätä on enin osa siitä, mitä sijaan tulee!
Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä
viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin -- ja vei niiden
puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista
sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.
Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa -- että
se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.
Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat
alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon
sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen
Bonaparten nero.
Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta
silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin
viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.
Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter
Adelsvärd:
Jos tahtoo Venetsiassa rauhaa, niin pitää sitä etsiä vesiltä!
Mutta kun puoleksi uneksien loikoilen gondoolissani eikä minulla ole
kaupungin ja sen ihmisten kanssa mitään tekemistä, mistähän silloin
tulee se vieno kukkastuoksu, joka aaltoilee pitkin tyhjiä laguuneja? Se
ei ole kotoisin giardini publici'n pölyisistä pensaista ja puista!
Mistähän se tulee?...
Iltamessun aikaan, rasittavan päivän työstä päästyään, hänen oli tapana
oikaista itsensä vuokratun gondoolin patjalle ja siinä loihtia
mieleensä kuvia ja runoja.
Pienet kulahdukset veneen alla, heikot tuulenhenkäykset pitkin
vedenkalvoa, joka imi itseensä pilvien hillityt värit, kaukaisten
euganealaisten kukkuloiden siintävät piirteet -- kaikki herätti hänessä
sitä ääretöntä surunvoittoisuutta, joka ilmenee kaipuuna.
Siinä on tuskallinen makeus, ihan likellä suolaisten kyynelten rajaa.
Kaikkialla se on takeltunut kiinni meren pintaan. Missään ei se liene
niin haikeana kiinni kuin siinä hiljaisessa sisämeressä, joka kiertää
Venetsian ympäri.
Hän oli nuori -- ei tällä haavaa rakastunut, liian äskettäin ollut
rakastuneena -- ja luuli jättäneensä taakseen tärkeän osan elämäänsä;
hän, jonka vasta piti siihen ryhtyä.
Hän kääntyi soutajaansa Rigoon päin, joka oli häntä kuljettanut parin
viikon ajan ja opettanut hänelle hieman Venetsian murretta:
Olen lukenut, että on olemassa muuan luostarisaari, San Lazzaro, missä
loordi Byron opiskeli armeniaa. Onko semmoista saarta, missä loordi
Byron _ei_ ole opiskellut armeniaa -- ja jota _ei_ mainita Bädekerissä
-- ja jossa ei käy muita kuin sinä ja minä?
Rigo hellitti airosta toisen kätensä, viittasi sillä pitkin vedenpintaa
ja maiskutti kieltään hiljaa:
"Tuolla on muuan luostarisaari -- ja vanha puutarha -- sieltä saa myös
siemauksen hyvää viiniä -- ja halvalla!"
Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi
Adelsvärd.
Pari siivoa vanhaa ihmistä -- vähän omaa sukuani -- kunnon väkeä -- ja
viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.
Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu.
Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? --
Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun
suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.
Tämäpä on löytö -- tuumi Adelsvärd -- aivan kuin lumottu saari
vanhoissa kuvakirjoissa!--
Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen.
Hänenhän teki mieli vain katsella.
He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka
oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja,
jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja
tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan,
eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota,
rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt
tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä,
silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet
haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon
viimeistä hohdetta.
Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä,
juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta
vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät
tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella
raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.
Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita
pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi
puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin
tiheäkiharaisia hiuksia -- ja niiden voidellusta hajusta huokui
Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä
ja ajatteli: täällä voisi kuolla!
Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana
näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan
hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä
ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen
päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien,
sypressien ja pensasten -- niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd
ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi
Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.
Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän
ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.
Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui
viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. --
Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan --
koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä.
Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista
käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä
täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille
päin -- ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja
kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.
Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli
pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla
-- joukossa myös katajia, tuijoja ... ja muita, joita Adelsvärd ei
saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa --
missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua -- mutta tummissa
sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon
valtikan ympärillä.
Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli
ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia
pensaita -- tummia, humisevia sypressejä -- suloista kukkastuoksua oli
hänen ympärillään ... ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli
merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla -- ja jonka
kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria -- sinertäviä torneja --
loitolla häämöttäviä vuoria.
Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen
huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.
Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen
eukkonsa lähestyvän.
He tervehtivät -- sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista
useinkin tapaa Italian rahvaassa.
He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni
kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle -- ja jäi seisomaan.
Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle -- ja itsensä
istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa
kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden,
punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli
samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta
lasistaan -- antoi eukkonsakin ryyppäistä -- lykkäsi vasta _sitten_
toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää
Coneglianoa -- vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!
Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen
rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko
sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti.
Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli
kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se
kuului pehmeältä -- ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä
huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd
ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä,
kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.
Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha
puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian
paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä
työtä!...
Sitten he menivät. Viinin he jättivät pöydälle.
Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti
-- eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän
nyt ensi kerran eläissään keksi meren ... hän, joka oli Suomen
saaristosta kotoisin.
Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on
taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa
silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia
rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää,
leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan
kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen
ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.
Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty -- kenties valoa
jumalanäidille vesillä.
Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota
lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka
sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen
takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota
tapaa ei ollut -- vaan jokin muu -- taikka ei mitään.
Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä
enemmän olla merta -- jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu.
Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla
merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa
kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä
näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää...
Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei
yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle...