Näyttämö: Sittahin haaremi.
SITTAH ja RECHA, keskustellen.
SITTAH.
Kuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! --
Mut älä arkaile, äl' ujostele!
Iloitse, puhu mielin avoimin!
RECHA.
Prinsessa...
SITTAH.
Ei, ei niin! Vain Sittahiksi
mua sano, siskoks, -- älä prinsessaksi!
Mua pikku äidiks sano -- melkeinhän
se voisin ollakin. -- Niin nuori, viisas,
niin hurskas! -- Mitä tiedät kaikkea,
mit' ootkaan lukenut!
RECHA.
Ma lukenut?
Voi Sittah, pilaa siskopahaisesta
nyt teet. Ma tuskin taidan lukea.
SITTAH.
Vai tuskin taidat, veitikka!
RECHA.
Vain vähän
isäni kirjoitusta. -- Kirjoja
sun luulin tarkoittavan.
SITTAH.
Niitä juuri!
RECHA.
Niin, kirjoja ma vaivoin luen vain.
SITTAH.
Niin todellako --?
RECHA.
Aivan todella.
Ei kirjanoppineisuus tyydyttää
voi isää, kun vain kuollein kirjaimin
se painuu aivoihin.
SITTAH.
Ai, mitä puhut!
Vaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! --
Ja kaiken, niitä tiedät --?
RECHA.
Hänen suustaan
sen kuulin vain. Ja enimmästä vielä
kysyä voisin: missä, mitenkä
ja miksi opetti hän mulle sen?
SITTAH.
Niin kaikki jääkin mieleen parhaiten.
Niin yhtäaikaa oppii koko sielu.
RECHA.
Vain vähän varmaankin on lukenut
myös Sittah -- tai ei mitään!
SITTAH.
Miten niin?
En kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi
noin arvelet? Syys sano rohkeasti!
RECHA.
Kun niin hän suora on, niin koruton,
itsensä lainen vain...
SITTAH.
No?
RECHA.
Isä sanoo,
ett' aniharvoin kirjat sellaisiksi
suo meidän jäädä.
SITTAH.
Oi, mik' onkaan mies
tuo isäs!
RECHA.
Eikö totta?
SITTAH.
Kuinka liki
hän totuutt' aina osaa!
RECHA.
Eikö niin?
Ja tämä isä --
SITTAH.
Lapsi, mik' on sun?
RECHA.
Tää isä --
SITTAH.
Jumalani! Itketkö?
RECHA.
Tää isä -- Ah, mun sanoa se täytyy.
mun täytyy sydäntäni keventää...
(Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)
SITTAH.
Mik' on sun, Recha, lapseni?
RECHA.
Tää isä --
mun täytyy menettää!
SITTAH.
Sun -- menettää?
Hänetkö? Miksi? -- Tyynny, rauhoitu --!
Ei koskaan! -- Nousehan! Jo nouse ylös!
RECHA.
Et turhaan ystävättärekseni
ja siskokseni mulle tarjoutunut.
SITTAH.
Se oonhan, oonhan! -- Nouse toki, nouse!
Tai apua mun täytyy kutsua.
RECHA (rohkaistuu ja nousee).
Ah, anna anteeksi! Vain tuskassani
ma unohdin ken oot sa. Vaikerrus
tai epätoivo Sittahiin ei tehoo.
Vain kylmä tyyni äly vaikuttaa
hänessä mitä tahansa. Se voittaa,
ken asiansa jättää turviin sen.
SITTAH.
No siis?
RECHA.
Ei, ystävätär, siskoni
ei koskaan usko sitä, myönnä sitä,
ett' uutta isää tyrkytellään mulle!
SITTAH.
Uutt' isää -- tyrkytellään? Sulleko?
Ken sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?
RECHA.
Ken? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se
sit' yrittää -- sen voikin. -- Niin, et tunne
kai tätä hyvää, pahaa Dajaani?
Niin, taivas anteeks suokoon -- palkitkoon
sen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle
hän rakentanut!
SITTAH.
Sulle pahaako?
Ei sitten paljon hyvää häness' ole!
RECHA.
On! -- oikein, oikein paljonkin!
SITTAH.
Ken on hän?
RECHA.
Hän kristitty on, mua lasna hoiti
ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi!
Niin etten äitiä ees kaivannut!
Sen taivas hälle palkitkoon! -- Vaan mua
niin peloittikin hän, niin kiduttikin!
SITTAH.
Ja miksi? miten?
RECHA.
Ah, naisraukka, hän --
hän onhan kristitty, -- ja rakkaudesta
kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki
tuollainen on hän, joka luulee, että
tien ainoon oikean, tien yleisen
hän tietää taivaaseen.
SITTAH.
Nyt ymmärrän!
RECHA.
Ja tuntee tehtäväkseen ohjata
jokaisen harhautuneen sille tielle. --
Ja taitaako hän muuta? Jos on totta,
ett' oikeaan vie yksistään se tie,
niin kuinka vois he nähdä tyynesti,
ett' ystävänsä käyvät toista tietä,
mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen?
Pitäishän silloin samaa ihmistä
yht' aikaa rakastaa ja vihata.
S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan
ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni
viel' oisin kauan häntä sietänyt --
rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, --
niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina
ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän.
Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis,
hänt' että joku, kuka tahansa,
niin kalliina, sen arvoisena pitää,
ett' ei ees ajatella siedä hän
ikuista luopumista hänestä!
SITTAH.
Niin, aivan totta!
RECHA.
Mutta -- mutta -- sitä
en kestä enää, -- vastustaa en jaksa,
en mallilla, en mietteillä, en millään!
SITTAH.
Niin -- mitä?
RECHA.
Mit' on muka keksinyt
vast' ikään hän.
SITTAH.
Vast' ikään? Keksinyt?
RECHA.
Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme
me lähestyimme kristittyjen vanhan
pyhäkön raunioita. Äkisti
hän silloin seisahtui, kuin taistellut
ois kanssa itsensä, ja kostein silmin
taivasta milloin, milloin mua katsoi.
Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä
menemme tästä kautta temppelin!
Hän menee, minä seuraan, kammolla
ma katson raunioitten sokkeloita.
Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan
mä seisovani portaill' alttarin
jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan,
kun jalkoihini kuumin kyynelin,
käsiään väännellen hän lankes!
SITTAH.
Lapsi!
RECHA.
Ja nimeen Jumalan, -- jok' anomusta
lie monta kuullut siinä, ihmeitä
monia tehnyt, -- vannotti hän mua,
totisin säälin katsein vannotti,
ett' armahtaisin toki itseäni!
Tai anteeks soisin hälle ainakin,
ett' täytyy hänen mulle ilmaista,
mik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.
SITTAH.
(Oi onnetonta! -- Sitä aavistinkin!)
RECHA.
Ma laps oon kristittyjen, kastettu;
en tytär Nathanin, -- oh Herra, Herra,
mun isäni hän ei! -- Voi sisko, Sittah,
näe jalkais eessä minut taas...
SITTAH.
Ei, Recha!
Ei, nouse! -- Tulee veljeni -- Nyt ylös!