NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (lähestyen).
Parahin kiitos vielä, hyvä veli!
MUNKKI.
Ja teille samoin!
NATHAN.
Mulle? Teiltä? Miksi?
Kun tyrkyttelin teille jäykästi,
mit' ette tarvinnut? -- Vaikk' yhtä jäykkä
ehk' itse olitte, mua rikkaampi
te ette tahdo millään ehdoin olla.
MUNKKI.
Mun omanihan sitäpaitsi ei
tuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka
se onkin koko isänperintö.
No, tekin hällä sentään oottehan.
Vain suokoon Herra, ettei tarvis teidän
katua mitään, mitä teitte hälle!
NATHAN.
Kuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!
MUNKKI.
Hm! Patriarkat, ristiritarit...
NATHAN.
Niin pahaa eivät koskaan mulle taida
he tehdä, että jotain katuisin, --
tuot' ainakaan! -- Ja aivan varmako
siis ootte, että patriarkkaanne
on joku ristiritar' yllyttänyt?
MUNKKI.
Ei juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan
juur' äsken erään ristiritarin
ma kuulin puhuvan -- ja siihen sävyyn.
NATHAN.
Vaan niitähän on Jerusalemissa
yks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma.
Hän ystäväni on -- mies nuori, jalo
ja rehellinen!
MUNKKI.
Aivan niin! Hän juuri!
Mut usein maailmassa täytyyhän
kokonaan toinen olla miehen, kuin
mik' on hän.
NATHAN.
Surullinen totuus! -- Tehköön
siis kukin pahintaan tai parastaan! --
Kädessä kirjanne, en pelkää ketään,
ja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.
MUNKKI.
Siis onneksenne! Tähän jätän teidät.
NATHAN.
Ja tyttöä viel' ette nähnyt ees!
Pian tulkaa takaisin, ja usein! -- Kunpa
ei patriarkka vielä tänään mitään
sais tietää! -- Tai miks ei? Vain sanokaa
jo tänään, mitä tahdotte!
MUNKKI.
En minä!
Hyvästi jääkää! (Poistuu)
NATHAN.
Muistakaahan käydä! --
Jumala! Tässä taivaan alla aivan
ma oitis polvistua tahtoisin!
Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä
niin usein mieltäin ahdisti! -- Oi Luoja,
kuink' onkaan helppoa, kun salattavaa
mull' enää maailmass' ei ole mitään!
Kun yhtä vapaana eess' ihmisten
kuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin
ei ihmist' ole tarvis tuomita
tekojen jälkeen -- jotka, Jumala,
niin harvoin hänen tekojansa ovat!