NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! --
Vaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin
pois jäis se nimi multa? -- Nimenkin
sen aina silti itse, itse hän
minulle antaa, kun hän huomaa, kuinka
mä siksi jäädä haluaisin.) -- Mene!
Mill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?
MUNKKI.
Vähällä vallan. -- Iloni on teitä
taas nähdä, herra.
NATHAN.
Tunnette siis minut?
MUNKKI.
Ken teit' ei tuntis! Moneen käteenhän
on almut nimeänne painaneet, --
myös minun käteeni, jo kauan sitten.
NATHAN (tapainen kukkaroaan).
Lähemmäs, veli, mä sit' elvytän!
MUNKKI.
Ei, kiitos vain! En ota mitään -- sen
mä köyhemmiltä varastaisin. -- Kunhan
mun sallitte vain omaa nimeäni
vähäisen teille elvyttää. Mä myös
kehua voinhan teidän käteenne
jotakin tuoneeni, mi halveksuntaa
ei ansainnut.
NATHAN.
Mä häpeen --. Anteeksi!
Sanokaa: mitä? -- ma sen korvaukseksi
sen arvon tarjoon seitsenkertaisen.
MUNKKI.
Kuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse
mä tänään vasta johduin muistamaan,
mink' annoin pantin teille.
NATHAN.
Mulle pantin?
MUNKKI.
Viel' äsken Quarantanassa ma istuin,
lähellä Jerikoa, erakkona;
mut tuli Arabian rosvoja,
mun temppelini, kojuni he sorti --
ja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon
mä pääsin onneksi, ja pyytämään
ma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin,
miss' elämäni loppuun hurskaana
mä yksin palvella voin Jumalaani.
NATHAN.
Maa jalkaani jo polttaa, hyvä veli!
Pian! Minkä pantin mulle annoit siis --?
MUNKKI.
Het' aivan, herra Nathan. -- Patriarkka
siis mulle lupas ensiks tyhjenevän
majasen Taborilla; luostariin
maallikkoveljeks siihen asti käski.
Siell' oon nyt, herra Nathan, Taborille
sadasti varmaan päiväss' anellen.
Mua patriarkka nähkääs paljon käyttää,
mit' inhoon kovin. Esimerkiksi --
NATHAN.
Mä pyydän, joutukaa!
MUNKKI.
Jo siinä oonkin! --
On hälle joku korvaan kuiskannut,
ett' eräs juutalainen täällä elää,
jok' kristittyä lasta tyttärenään
on kasvattanut.
NATHAN (hämmästyen).
Kuinka?
MUNKKI.
Kuulkaa loppuun!
Mua käskee hän jos mahdollista siis
jäljille pääsemään tään juutalaisen,
tuost' ylen kauhtuneena konnuudesta,
mi synti vastoin pyhää henkeä
on hänest' oikea; se, mikä meille
on syntein synti, -- vaikka, kiitos taivaan,
me emme aivan tyystin tiedäkään,
mit' on se oikein. Silloin äkin herää
mun omatuntoni, ja mieleeni
mun johtuu, että itse aikoinani
oon ehkä tilaisuutta antanut
ma kuolonsyntiin tuohon. -- Sanokaas:
Kahdeksantoista vuotta sitten eikö
kuukauden parin vanhan tyttösen
haltuunne eräs huovi tuonut?
NATHAN.
Miten? --
Niin -- tosiaan --, niin kyllä --
MUNKKI.
Katsokaahan
mua suoraan! -- Huovi tuo -- se minä oon!
NATHAN.
Te -- tekö?
MUNKKI.
Herra, jolta toin sen teille --
jos oikein tiedän --, oli eräs herra
von Filneck, -- Wolf von Filneck!
NATHAN.
Aivan niin!
MUNKKI.
Ol' äiti äsken kuollut, ja kun isän
tul' äkkilähtö, luulen, Gazzaan, jonne
laps orpo hänt' ei voinut seurata,
niin teille hän sen lähetti. Sit' enkö
mä teille Darunissa jättänyt?
NATHAN.
Niin juuri!
MUNKKI.
Ei ois ihme, muistini
jos pettäisi. Niin monta vuotta herraa
ma tuota palvelin, ja tätä aivan
lyhyen ajan vasta. Pian kaatui
hän Askalonissa sen jälkeen. Muutoin
ol' lauha herra hän.
NATHAN.
Niin kyllä, niin!
Mä myös niin paljosta saan kiittää häntä!
Mun miekan alt' on temmannut hän usein.
MUNKKI.
Jaloa! Niinpä sitä rakkaammin
te hoivasitte hänen tyttöstään.
NATHAN.
Se uskokaa.
MUNKKI.
No, missä on se siis?
Ei -- eihän kuollut toki --? Älkää suinkaan
sanoko kuolleeks sitä! -- Asiaa
jos kukaan muu ei tiedä, hyvin kyllä
se päätyy.
NATHAN.
Päätyykö?
MUNKKI.
Mua uskokaa!
Kas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen
mä tekeväni, vaan se lähelt' aivan
hipaisee jotain pahaa, mieluimmin
sen hyvän silloin tekemättä jätän,
me pahan melkein täysin tunnemmehan,
mut emme hyvää suinkaan. -- Kasvattaa
jos oikein hyvin tyttö kristitty
tuo tuli teidän, oli luonnollista
ett' omananne kasvatitte sen. --
Te lemmell' uskollisella sen ootte
nyt tehnyt -- tuonko palkan saadaksenne?
Sit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa
tosiaan ollut teidän jättää tyttö
hoteisiin jonkun toisen, joka sen
ois kasvattanut kristityks; vaan niinhän
tytärtä ystävänne ette oiskaan
te rakastanut. Mut siin' iässä
laps elää lemmestä -- se olkoon vaikka
eläimen rakkautta -- enemmän
kuin kristinopista. -- Kyll' aina ehtii
se kristityksi. Hoivissanne muutoin
jos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi,
Jumalan eess' on sama se mik' oli.
Ja eikö kristinoppi perustu
kokonaan juutalaisten uskoon? Usein
mua suututtaa, mun kyyneliinkin saa,
kun kristityt niin usein unhoittavat,
ett' oli Herrammekin juutalainen.
NATHAN.
Te, hyvä veli, puolustakaa mua,
jos viha sekä ulkokultaisuus
tuon teon vuoksi -- yhden teon tähden! --
mua vastaan nousee! -- Te, te yksin saatte
sen tietää! -- Vaan se kuolkoon kanssanne!
Ei vielä turhamaisuus mua koskaan
sit' ole saanut muille kertomaan. --
Vain teille kerron sen. Vain hurskas mies
sen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää
voi yksin, mihin tekoon käydä taitaa
jumalaa-pelkääväinen ihminen.
MUNKKI.
Mit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?
NATHAN.
Te lapsen toitte mulle Daruniin.
Mut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan
Gathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin
tuhonneet kaikki juutalaiset; että
keralla niiden myös mun vaimoni,
jonk' olin seitsemine poikinemme
ma taloon piiloittanut veljeni,
siell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi --?
MUNKKI.
Oi kaikkivaltias!
NATHAN.
Kun tulitte,
ma kolme päivää, kolme yötä olin
tomussa itkein Herran eessä maannut. --
Enk' itkein vain, vaan Hälle raivoten,
tilille vetäin, kiukuin kiroten
maailmaa, itseäni; kristikuntaan
ikuista vihaa vannoin --
MUNKKI.
Ah, sen uskon!
NATHAN.
Vaan vähitellen järki palautui,
se vienoin äänin puhui: 'Jumala
on silti, -- Hänen päätöstään myös tämä!
No niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit
jo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi
lie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain
sa tahdot. Nouse!' -- Nousin, Jumalalle
ma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot
mun tahtovan!' -- Te siinä samassa
ratsulta laskeudutte, lapsen tuoden
minulle käärittynä viittaanne. --
Oon unhoittanut, mitä teille silloin
ma sanoin, mitä mulle te. Tään verran
ma muistan: lapsen vuoteelleni vein
ja sitä suudellen ma polvistuin
ja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään
takaisin korvaukseksi seitsemän!
MUNKKI.
Te, Nathan, Nathan, ootte kristitty!
Jumalan nimess' oottekin ei kukaan
sen enempää, ei koskaan!
NATHAN.
Hyvä meille!
Mi nähkääs minut kristityks saa teistä,
minusta teidät juutalaiseks saa!
Mut enempää ei meidän toisiamme
näin pidä hellyttää. Nyt tekoa
on tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen
mun sitoi lempi seitsenkertainen;
vaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää
hänessä menettää nuo poikani,
mun surmaa: -- minä tottelen, jos hänet
pois multa jälleen vaatii Sallimus!
MUNKKI.
Sep' oikein! Siihen teitä neuvoa
juur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä
jo hyvä henkenne on neuvonut!
NATHAN.
Vaan hänt' ei multa saa ken tahansa
koettaa viedä.
MUNKKI.
Eihän -- eihän suinkaan.
NATHAN.
Kell' oikeutta suurempaa kuin mulla
ei ole häneen, hänell' olkoon se
varhempi ainakin --
MUNKKI.
Niin, juuri niin!
NATHAN.
min luonto, veriheimolaisuus suo.
MUNKKI.
Niin minustakin!
NATHAN.
Mainitkaa siis heti
mies mulle, sukuaan ken jotenkin
ois -- veli tahi setä taikka serkku; --
hält' en mä kiellä häntä, tyttöä,
jok' kodin, uskonnon min tahansa
kauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. --
Mua enemmän te tästä herrastanne
ja suvustansa, toivon, tiedätte?
MUNKKI.
En luullakseni sentään, hyvä Nathan! --
Jo kuulittehan, että luonaan oon
vain vähän aikaa ollut.
NATHAN.
Tiennette
kai sentään, mitä sukua ol' äiti?
Kai Stauffeja, vai kuinka?
MUNKKI.
Mahdollista!
Niin luulen, niin.
NATHAN.
Häll' eikö veli ollut,
Konrad von Stauffen -- ristiritari?
MUNKKI.
Niin oli, muistelen. Mut malttakaas,
viel' onhan eräs herravainaan kirja
muu hallussain. Kun Askaloniin hänet
me hautasimme, poveltaan sen löysin.
NATHAN.
Mik' on se?
MUNKKI.
Rukouksia siinä on.
Rukouskirjaa, tuumin, aina käyttää
voi kristitty. -- En minä tosin, kun
en taida lukea --
NATHAN.
Ei siitä mitään!
Vain asiaan!
MUNKKI.
On mulle selitetty,
ett' alku- sekä loppulehteen kirjan
on herra luettelon omastaan
ja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.
NATHAN.
Sep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa!
Nopeaan! Saatte kultaa painon sen,
ja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!
MUNKKI.
Niin mielelläin! Mut arapiaks sen
on herra kirjoittanut. (Lähtee)
NATHAN.
Vähät siitä!
Tuo tänne vain! Oi Luoja, jospa sentään
saan pitää tytön, vävyn sellaisen
näin itselleni voittaa! -- Tuskin vain! --
Niin, käyköön miten käy! Vaan tällaista
ken patriarkalle lie kielinytkään?
Mun täytyy sitä muistaa kysyä!
Se oisikohan Dajan työtä --?