SALADIN ja SITTAH.
SITTAH.
Kuink' omituista!
SALADIN.
Joko uskot, Sittah,
ett' Assad kunnon, kaunis nuori mies
on ollut?
SITTAH.
Jos on ollut, eikä sulla
tää ritar' istunut lie mallina! --
Vaan kuinka tiedustella unhoittanut
oot hänen vanhempiaan?
SALADIN.
Erittäinkin
kai äitiään? Täss' onko maassa käynyt
hän koskaan? Eikö niin?
SITTAH.
Siit' otat selon!
SALADIN.
Oh, helpon helppoa! Näes Assadiin
niin kiintyi kristikansan kauniit naiset,
hän puolestaan taas heihin syttyi niin,
ett' aivan huhu nousi jo --. No niin,
sit' ei tee mieli muistella. -- Siis jälleen
hän mulla on; -- ja kaikin vikoineen
mä pitää tahdon hänet, kaikin oikuin
taipuisan sydämensä. -- Oh, tuon tytön
saa Nathan hälle antaa, eikö niin?
SITTAH.
Antaako? Päästää hälle!
SALADIN.
Aivan niin!
Mik' oikeus on tyttöön Nathanilla,
jos isäns' ei hän ole? Niin ken elon
pelasti tytölle, hän yksin perii
sen oikeudet, ken loi sen elämän.
SITTAH.
Vaan kuinka, Saladin, jos oitis nyt
sä tytön luokses ottaisit? Niin hänet
omistajasta väärästähän vain
het' eroittaisit.
SALADIN.
Oisikohan tarpeen?
SITTAH.
Ei juuri tarpeen kai! Mua tähän neuvoon
uteliaisuus suloinen vain saa.
Eräistä miehistä näes kovin mielin
mä tietää, heti kun vain suinkin voin,
millaista tyttöä he rakastavat.
SALADIN.
Lähetä noutamaan siis hänet.
SITTAH.
Veli,
ma saanko?
SALADIN.
Nathania sääli vain!
Hän älköön saako mitään luuloa,
ett' eroittaa hän väkivallalla
tytöstä aiottaisiin.
SITTAH.
Älä pelkää!
SALADIN.
Ja mun, mun täytyy jo Al-Hafi löytää.