SALADIN ja NATHAN.
SALADIN.
(On tanner täällä selvä siis!) En tulle
sinusta liian pian? -- Pohtinut
liet miettees loppuun. -- Puhu siis! Ei meitä
tääll' ykskään sielu kuuntele.
NATHAN.
Sais meitä
maailma kaikki kuunnella.
SALADIN.
Vai on
niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä
ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän
totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää
sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!
NATHAN.
Niin, niin -- kun tarpeellist' on, hyödyllistä!
SALADIN.
Täst' alkain toivon kantaa voivani
yht' arvonimistäni oikeudella:
maailman sekä lain parantaja.
NATHAN.
Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo,
sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan
kokonaan sulle, pieni tarina
mun kertoa!
SALADIN.
Miks' ei! Ain ilolla
oon tarinoita, hyvin kerrottuja
ma kuunnellut.
NATHAN.
Niin, hyvin kerrottuja,
kunp' ois se taito mullakin!
SALADIN.
Taas, taas
niin kainon ylpeä! -- Ei, kerro, kerro!
NATHAN.
Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus
ol' arvolt' arvaamaton omanaan,
perintö rakkahimman. Kivenä
opaali sadoin kaunovärein välkkyi,
ja salamahti sen niin Jumalan
kuin ihmistenkin suosion toi sille,
ken kantoi sitä tuolla uskolla.
Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan
pois luovuttanut sitä sormestaan,
ja iäks suvussaan sen säilymään
hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi
hän rakkaimmalle antoi pojistaan,
ja määräs, että tämä jälleen jättäis
sormuksen sille pojistaan, jok' oli
taas hälle rakkain; joten suvun pääksi,
sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis,
vain valtuudella sormuksen, ei iän.
Se huomaa, sulttaani!
SALADIN.
Sen huomaan. Jatka!
NATHAN.
Niin periytyen vihdoin sormus tuo
tul' isälle, joll' oli kolme poikaa,
ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle
ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan
siis hänen rakkautensa ylimmän.
Vaan kahdenkesken kanssa isänsä
kun milloin yksi, milloin toinen heistä
ja milloin kolmas osui, saaden yksin
niin haltuuns' isän koko sydämen, --
niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten
siis asetti ja sääti sormuksen
hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle.
Niin kävi aikansa. -- Vaan kunnon isää
jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää.
Hän tuntee tuskaa, että pojistaan
hän kahta, isän sanaan luottavaista,
niin joutuu loukkaamaan. -- Mi neuvoksi? --
Luo erään taideniekan lähettää
hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä
sen mukaan tilaa, häntä vaatien
ne tarkoin samaan malliin tekemään,
niin varoja kuin vaivaa säästämättä. --
Sen tekee mestari. Ei isä itse
voi muista mallisormust' eroittaa,
kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin
hän pojat luokseen huutaa, vuorottain;
ja siunauksensa jakaa kullekin
ja sormuksensa myös -- ja kuolee niin. --
Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?
SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin).
Ma kuulen kyllä! -- Tarinasi vain
pian lopeta!
NATHAN.
Ma olen lopussa.
Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. --
Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä
käy esiin sormuksineen, vaatien
päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska
ja tutkiminen siitä nousee turha!
Todistaa oikeaks ei sormuksista
voi yhtään. -- (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.)
Enempää kuin uskoista
nyt todistaa voi yhtään.
SALADIN.
Kuinka? Tääkö
on vastaukses mulle?
NATHAN.
Puolustus
se olkoon mulle vain siit', etten luule
eroittaa osaavani sormuksia,
jotk' isä vartavasten teetti niin,
ettei niit' eroittaa voi toisistaan.
SALADIN.
Ah, sormuksia! -- Kanssain älä leiki!
Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin,
eroittaa voinee toisistaan, ma luulen.
Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!
NATHAN.
Niin, muuta myöten paitsi perusteita.
Sill' eikö perustu ne tarinaan,
suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? --
Ja luottamuksell', uskollahan vain
tarinan omaksua voi, vai kuinka? --
Siis, kenen luottamusta, uskoa
vähimmin epäilee? Kai omaistensa?
Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta
on saanut rakkauden näytteitä
jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet
meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme
se koitui? -- Kuinka omaa isääni
vähemmin uskoisin kuin sinä omaas?
Tai toisin päin: -- sua voinko vaatia
valheesta syyttämään es'isiäs,
mun isääni ettet vastustaisi?
Ja sama koskenee myös kristityitä?
SALADIN (itsekseen).
Jumala nähköön! Oikeass' on mies.
Mun täytyy vaieta. --
NATHAN.
Vaan palatkaamme
taas sormukseen. Nous, kuten sanottu,
veljesten kesken kiista. Tuomarille
jokainen vannoi -- niinkuin totta oli! --
sormuksen suoraan saaneens' isältään,
jok' aikaa sitten hälle sormuksen
ol' luvannut ja kaikki edut sen.
-- Mi yhtä totta oli! -- Hälle isä,
niin takas kukin, vilpillinen olla
ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo
hänestä, tuosta rakkaast' isästään,
niin ennen veljiäänkin, joista muutoin
niin mielellään vain parast' ajatella
hän tahtois, petoksesta syyttää hän;
ja selville hän petturit saa kyllä
ja osaa kostaa.
SALADIN.
Niin, ja tuomari?
Mitk' annat sanat suuhun tuomarin,
ne pian kerro!
NATHAN.
Tuomari, hän sanoi:
Jos tähän ette kohta isää tuo,
pois häädän teidät istuimeni eestä.
Mun luuletteko arvoituksia
tääll' arvailevan? Vaiko varrotte,
ett' alkaa haastaa sormus oikea? --
Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla,
ma kuulin, onhan ihmevoima antaa
Jumalan suosio ja ihmisten!
Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi
muut, väärät sormukset! -- Siis: kaksi teistä
ket' enin rakastaa? -- Miks ootte vaiti?
Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos,
sormukset vaikuttaa? Vain itseään
eniten kukin rakastaa? -- Oh, jospa
petetyt ootte kaikki petturit!
Ei sormuksista oikea lie ykskään,
vaan hukkaan onkin mennyt oikea.
Vahingon salatakseen, korvatakseen
isänne teetti kolme yhden sijaan.
SALADIN.
Ihanaa, ihanaa!
NATHAN.
Jos ette pyydä
siis neuvoani, jatkoi tuomari,
vaan tuomiotani, niin menkää! menkää!
Mut tää on neuvoni: te asian
otatte siltään. Jokainen jos teistä
on sormuksensa saanut isältään,
niin varmasti myös kukin uskokoon
sen oikeaks. -- Ehk' isä kauemmin
ei hirmuvaltaa yhden sormuksen
suvainnut suvussaan, voi olla niinkin!
Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia
hän rakasti ja samoin rakasti:
kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. --
No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan,
niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!
Teist' itsekukin kilpaa todistakoon
ett' oikean on kiven ja sen voiman
hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä
tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,
työt hyvät, syvin alttius Jumalalle!
Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne
kivien voimat kun on ilmenneet,
niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten
taas heidät kutsun istuimeni eteen.
Täll' istuimella silloin istuva
mua viisaampi on mies, ja puhuva.
Nyt menkää! -- Tuomari niin lausui lauha.
SALADIN.
Jumala! Jumala!
NATHAN.
Josp' itse tunnet.
Saladin, mies se viisaamp' olevas,
tuo luvattu...
SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä
kiinni loppuun saakka).
Ma, jok' oon tomu, tyhjä?
Ah Herra!
NATHAN.
Mikä on sun, sulttaani?
SALADIN.
Nuo tuhat vuotta, Nathan -- rakas Nathan!
viel' ei lie loppuneet. -- Se tuomaristuin
ei tämä minun ole. -- Mene! Mene!
Mut ole ystäväni.
NATHAN.
Eikö muuta
Saladinilla mulle sanottavaa?
SALADIN
Ei muuta.
NATHAN.
Eikö mitään?
SALADIN.
Ei. -- Ja miksi?
NATHAN.
Viel' oisin tilaisuutta halunnut
erääseen pyyntöön.
SALADIN.
Tarvitaanko pyyntöön
siis tilaisuutta? -- Puhu!
NATHAN.
Matkalta
ma tulen laajalta, oon saatavia
kokoillut sillä. Käsissäni rahaa
on miltei liian paljon. Aika alkaa
taas arveluttaa. Minne tallentaa
vois varmasti, en oikein ymmärrä.
Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää
nyt voisit -- lähestyvä sotahan
ain' enemmältä vaatii rahaa.
SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin).
Nathan:
En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö
jo luonas ollut; -- tutki en,
sua eikö yllytä muu epäluulo
tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin --
NATHAN.
Mi epäluulo?
SALADIN.
Sen oon arvoinen.
Suo anteeks, -- vaan mik' auttaa! Tunnustaa
mun täytyy vain: juur' aioin...
NATHAN.
Ethän samaa
minulta pyytää vain?
SALADIN.
Niin aioin.
NATHAN.
Niinhän
tulemme autetuiksi kumpikin!
Vaan syynä, etten sulle lähettää
mä käteisiäni voi kaikkia,
on nuori ristiritari, min tunnet.
Mun täytyy päältä summa melkoinen
hänelle maksaa.
SALADIN.
Ristiritari?
Et rahoillasi toki tukene
myös vihamiehiäni pahimpia?
NATHAN.
Siit' ainoasta puhun, jonka hengen
sä säästit...
SALADIN.
Ah, mua mistä muistutat!
Tuon nuorukaisen oonko kokonaan
ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet?
Miss' on hän?
NATHAN.
Miten? Etkö tiedä siis,
kuin paljon armostasi häntä kohtaan
on mulle hänen kauttaan riittänyt?
Hän uhall' elämänsä, uunna saadun,
pelasti liekeistä mun tyttäreni.
SALADIN.
Hän? Niinkö? -- Ah, hän siltä näyttikin.
Niin totta vie ois veljenikin tehnyt,
jot' aivan tämä muistuttaa! -- Tuo tänne,
jos tääll' on vielä hän! -- Ma siskolleni
oon tästä veljestään, jot' tuntenut
ei koskaan hän, niin paljon kertonut
ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva
mun näyttää hälle! -- Mene, nouda hänet! --
Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä
sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain,
niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! --
Tuo, nouda hänet!
NATHAN (päästäen Saladinin käden).
Paikalla! Ja muukin
jää kaikki äskeiseen?
(Poistuu.)
SALADIN.
Ah, siskoni
kun kuunnella en suonut! -- Hänen luokseen! --
Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?
(Poistuu toiselle puolen.)