RECHA ja DAJA.
RECHA.
Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti?
Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai
hän päähänsä?
DAJA.
Ei huolta ei. En luule
pahaksi merkiks sitä.
RECHA.
Minkä merkiks?
DAJA.
Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu
mut älköön yli menkö. Huoleti!
Nyt vuoro teidän on.
RECHA.
Mun? Yhtä vähän
sua ymmärrän kuin häntä,
DAJA.
Pian voitte
te hälle kostaa kaiken tuskan sen,
mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää
siin' olko liian julma, liian tuima!
RECHA.
Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.
DAJA.
Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?
RECHA.
Niin olen, olen kyllä...
DAJA.
Myöntäkää
ees, että tuskastaan te iloitsette,
ja hinnalla vain hänen tuskansa
nyt rauhaa nautitte.
RECHA.
En tieten tahtoen!
Mä myöntää voisin sulle korkeintaan,
ett' itseäni -- mua oudoksuttaa,
kuink' äkisti voi rauha sellainen
sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla.
Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt
ne mieleni...
DAJA.
Jo kyllästytti?
RECHA.
Sitä
en sentään sano; ei -- en mitenkään --
DAJA.
Vain tuiman nälän tyydytti.
RECHA.
No niin,
jos niin päin tahdot.
DAJA.
Mitäs minä.
RECHA.
Mulle
hän ikikallis on, jää iäti
eloa kalliimmaksi, vaikkei enää
sykettä suonteni voi kiihdyttää
vain paljas nimensä, ei nopeammin
hänt' aatellen mun sydämeni lyö. --
Vaan mitä lavertelen! Tule, tule,
taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo
päin palmuja.
DAJA.
Sun tuima nälkäs siis
ei vielä aivan tyydytetty lie.
RECHA.
Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä
hänt' yksin palmuin alla.
DAJA.
Kylmyys tuo
kai alkaa uuden kuumeen vois.
RECHA.
Mi kylmyys?
En ole kylmä. Kyllin mielelläni
nään senkin, minkä rauhallisna nään.