Sisään vain!
RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin
jalkoihin).
Ah -- pelastajani!
RISTIRITARI.
Näin myöhään tulin
tuot' estääkseni vain: ja sentään --
RECHA.
Ehdoin
ma lankeen eteen miehen ylpeän --
Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä.
Mies kiitosta ei kaipaa, enempää
kuin kaipaa sitä vesisankko, joka
niin tehokkaasti sammutusta auttoi;
jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää
soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös
noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä
käsiinsä sattumalta lankesin;
käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi
kipinä siellä viittaan hänelle;
taas kunnes meidät tulest' ulos jokin,
en tiedä mikä, heitti. -- Mitä siin' on
siis kiittämistä? -- Euroopassa viini
tekoja toisenmoisiakin teettää. --
Kun kerran työnä ristiritarein
on hyvin koulittujen koirain lailla
tulesta pelastaa ja vedestä.
RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja
levotonna).
Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet
on huolen sekä harmin hetkinä
mun oikkuni, miks hälle siirrät heti
jokaisen hulluuden mun kieleltäni?
Niin liian kipeästi kostat, Daja!
Vaan tästä alkain ehkä paremmin
mua suosittelet hälle.
DAJA.
Enpä luule,
en luule ritari, ett' okaat pienet,
joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois
vahingoksenne kovin koituneet.
RECHA.
Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne
eloa kalliimpana säästelitte.
RISTIRITARI.
Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni
jaettu silmän sekä korvan kesken! --
Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole
se, jonka liekeistä mä pelastin. --
Ken hänet tuntien ei tulest' ois
hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? --
Vaan -- säikähdyshän tosin -- oudoks saa.
(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)
RECHA.
Vaan minä tapaan teidät samana. --
(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen
ritarin ihmettelevän tutkimisen.)
Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte
niin kauan piillyt? Taikka kysynkö:
miss' yhä piilette?
RISTIRITARI.
Miss' ehkei pitäis
mun olla --.
RECHA.
Ja miss' ootte ollut? Myöskään
siell' eikö olla pitänyt ois teidän?
Se pahoin on.
RISTIRITARI.
Mik' on -- mik' on se vuori?
Ma olin -- Sinailla.
RECHA.
Sielläkö?
Ah ihanaa! Nyt toki varmasti
saan tietää, onko totta...
RISTIRITARI.
Mikä? Mikä?
Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi
Jumalan eessä Mooses?
RECHA.
Se ei sentään.
Sen kyllin tiedän: missä seisoikin,
Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä
halusin tietää vain, niin onko, että
ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa
sit' ole vuorta ylös kiivetä
kuin alas päästä? -- Nähkääs, muuall' on
päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. --
No, ritari --? Pois miksi käännytte
mua näkemästä?
RISTIRITARI.
Tahdon kuulla teitä.
RECHA.
Kun ette huomaavan mun sallis, että
lapsellisuudelleni hymyilette,
kun mitään tämän tärkeämpää en
vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä
teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?
RISTIRITARI.
Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. --
Miks alas taas ne luotte? Hymynne
miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin,
niin ongelmallisista, lukea,
mä selvään mitä huuliltanne kuulin,
ja nyt -- vait ootte te? Ah, Recha, Recha!
Ol' oikea se sana: 'Oppikaa
hänt' ensin tuntemaan!'
RECHA.
Ken -- ken sen sanoi? --
Ja kenestä --?
RISTIRITARI.
Sen sanoi isänne --
ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan
te oppikaa!'
DAJA.
Myös enkö minä sitä
sanonut -- enkö minäkin?
RISTIRITARI.
Vaan missä
hän onkaan, isänne? Viel' onko hän
sulttaanin luona?
RECHA.
Varmaan.
RISTIRITARI.
Vielä, vielä? --
Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie
hän enää. -- Aivan varmaan odottaa
hän tuolla luona luostarin jo mua.
Niin sovimme me, luulen. Anteeksi!
Käyn, noudan hänet...
DAJA.
Jääkää, ritari!
Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.
RISTIRITARI.
Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo,
ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän
helposti luona sulttaanin -- ken ties --
-- te ette sulttaania tunne! -- voishan
hän pulass' olla. -- Mua uskokaa,
pois-jäännistäin on vaaraa.
RECHA.
Vaaraa mitä?
RISTIRITARI.
On vaaraa mulle, teille, hälle, jos
vain vähän, vähän edes vitkailen...