Saladinin palatsin vastaanottosalissa.
SALADIN ja SITTAH.
SALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti).
Tuo juutalainen heti tänne tuokaa,
kun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.
SITTAH.
Kotona hänt' ei kohta tavata
kai voitu.
SALADIN.
Sisko, sisko!
SITTAH.
Oothan, kuin
sua vartois ottelu.
SALADIN.
Mi käydä täytyy
aseilla, jotk' on mulle oudot käyttää.
Saan herraa peloittavaa näytellä,
virittää ansoja, jään pintaa luistaa.
Kuink' osaan sitä? Milloin oppinut
sit' oon? -- Ja ah, mik' on sen tarkoitus?
Niin, mikä? -- Rahaa, rahaa onkia!
Kiristää rahaa juutalaiselt' esiin!
Näin päätynytkö juoniin oveliin
oon, voidakseni turhaa turhinta
haltuuni saada.
SITTAH.
Halveksituin turhuus
voi halveksinnan kostaa, veljeni.
SALADIN.
Ikävä totuus! -- Mut tuo juutalainen,
jos oiskin mies se rehti, joksi sulle
dervishi hänet ennen kuvaili?
SITTAH.
Oh niin -- mik' onkaan silloin hätänä!
Vain pelkurin, vain saidan juutalaisen
varalle onhan paula viritetty,
ei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin
hän onhan meidän jo. Sä päälliseks
saat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan
mies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii
hän joko verkon läpi voimallaan,
kaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää
sen neuvoin ovelin.
SALADIN.
Tuo totta on.
Siit' oon mä kyllä huvitettu.
SITTAH.
Niinp' ei
sua enää mikään voikaan hämmentää.
Josp' on hän aito rahvaan mies, josp' on
hän tosi juutalainen: silloin, tarvis
sun hävetä ei näyttää sellaiselta,
joiks' ihmiset hän kaikki edellyttää.
Päinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken
edullisemmin pyytää esiintyä.
SALADIN.
Siis halvasti muu täytyy menetellä,
jott' ei mua halpa halveksia vois?
SITTAH.
No niin, jos menettelyä on halpaa,
laatunsa jälkeen käyttää kaikkea!
SALADIN.
Mit' ikään naisen aivot keksiikään,
mit' ei ne kaunistaiskin!
SITTAH.
Kaunistais!
SALADIN.
Tuo ase hieno, terävä, vain pelkään,
mun kömpelöissä käsissäni särkyy!
Tään kaiken toimeenpano taitoa
ja sukkeluutta keksijältä vaatii. --
Mut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis
parhaani mukaan, -- vaikka taidon sen
mieluummin huonommin ma osaavani
kuin paremmin nyt soisin.
SITTAH.
Liian vähän
siin' älä itsees luotakaan! Ma takaan
sun taitos. Kunhan tahdot vain! -- Suur' onhan
sun veroisillas miehill' aina halu
kehua meille, että miekkansa,
vain miekkans' auttanut on eespäin heitä.
Vain revon seuraa retkill' yhteisillä
häpeilee leijona -- ei mieltä revon.
SALADIN.
Ja naiset miehen taas niin mielellään
alentaa luokseen. -- Mene, menehän! --
Kai läksyni mä osaan.
SITTAH.
Kuinka, onko
mun mentävä?
SALADIN.
Et jäädä tahtone?
SITTAH.
Niin, joskaan jäädä en ... en näkyviinne --
vaan sivuhuoneeseen --
SALADIN.
Siis kuuntelemaan?
Ei, sisko, silloin en mä onnistu.
Pois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! --
Mä pidän huolen, ettet sinne jää!
(Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa
Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)