RECHA ja EDELLISET.
RECHA.
Isäni, kokonaan siis palaattehan
Mä teidän luulin edelt' äänenne
vain lähettäneen. Missä viivyitte?
Mitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä
meit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki,
miks ette riennä Rechaa syleilemään?
Vaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! --
Ei, oli, oli jäädä! Tyyntykää!
Oi, kauheaa on kuolla liekkeihin!
NATHAN.
Mun armas lapseni!
RECHA.
Yl' Eufratin
ja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, --
ja kuinka monen muunkin veden yli? --
Kuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas,
vapisin tähtenne! Mut armolta
ja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo,
senjälkeen kuin mua tuli uhkasi. --
Vaan pelastunut oottehan ja minä,
myös minä! Kuinka iloll' ylistämme
nyt Herraa! Tueks teidän purtenne
petollisilla virtain vesillä
Hän näkymättömän soi enkelinsä.
Hän, Hän se viittasi mun enkelini
mua valkosiivin, näkyväisenä
tulesta pelastamaan --
NATHAN (syrjään).
Valkosiivin!
Niin, valkovaippaansa pit' edessään
tuo ritari.
RECHA.
-- mua valkosiiven leyhkein
tulelta näkyväisnä turvaamaan. --
Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet,
näin enkelin, näin oman enkelini.
NATHAN.
Sen ansaitsisit, etkä enkeliä
sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.
RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?
NATHAN.
Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois
vain mies, vain luonnon luoma ihminen:
ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.
RECHA.
Ei sellainen hän ollut enkeli,
ei, todellinen, aivan todellinen!
Omista puheistanne uskon sain
mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee
Jumala rakkautemme hyvitteeksi.
Mä Häntä rakastanhan.
NATHAN.
Ja Hän sua,
ja joka hetki ihmeit' tekee sulle
ja sinun laisilles, -- niin, ikuisesti
on tehnyt.
RECHA.
Tuota mielelläni kuulen.
NATHAN.
Kai sinust' arki-luonnollista liian
ois ajatella: pelastajas oli
vain, ristiritari; mut eikö silti
se ihme ois? -- On korkein ihme, että
niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet
voi tulla -- täytyy tulla. Ja jos ei
yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan,
täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks
sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi,
jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa
ja uutukaista.
DAJA (Nathanille).
Hällä ilmankin
on aivot kiihtyneet, te aiotteko
noill' ylevyyksillänne kerrassaan
ne särkeä?
NATHAN.
Ei huolta! -- Eikö ihmeeks
se riitä Rechalle, ett' ihminen
pelasti hänet, mies, jonk' itsensä
pelasti ihme vain, niin, suuri ihme!
Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut
Saladin yhtään ristiritaria?
Tai hältä ykskään ristiritari
ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle
ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa
kuin nahkavyötään taikka tikaria?
RECHA.
Kas siinä näätte, isä! -- Juuri siks ei
hän ollut ritari, vain näytti siltä. --
Jerusalemissa jos kuolo vain
jokaista ristiritaria vartoo,
jos siellä ykskään heistä vapaana
ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä
voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?
NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.
DAJA.
No niin. -- Niin tosin sanotaan, -- vaan myös,
ett' oli Saladin siks armahtanut
ritarin, kun niin näköinen hän oli
sulttaanin veljen erään, rakkaimman.
Vaan kun jo parikymmentä on vuotta
tää veli ollut vainaa -- nimeään
en muista, enkä minne kuoli hän --:
niin tuntuu -- tuntuu uskomattomalta,
ett' asiassa jotain perää ois.
NATHAN.
Oh, Daja, miks niin uskomattomalta?
Et halunne kai -- kuten tosin näyttää --
viel' uskomattomampaa uskoa?
Ken sisaruksiansa kaikkia
niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö
ois nuorempana jotain veljeään
ylitse kaiken voinut rakastaa? --
Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? --
Tai olematon onko vanha tunne? --
Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen
se lakkaa? -- Uskomatont' onko tässä? --
Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja;
vaan _sinun_ ihmees uskon tarvitsevat ...
tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.
DAJA.
Mua pilkkaatte.
NATHAN.
Kun sinä mua pilkkaat.
Vaan silti, Recha, pelastuksesi
on ihme, mahdollinen Hälle vain,
jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden
ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa
kuin leikillään -- tai ehkä pilkoillaan --
säikeillä heikoimmilla.
RECHA.
Rakas isä,
jos erhetyn, en toki mielikseni
mä erhety.
NATHAN.
Et: oppiahan otat! --
Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen,
se taikka tämä nenän korkeus;
ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden
ylitse käyvä kulmakarvain kaari
sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy,
pykälä, kulma -- tunnus turha vain
eurooppalaisen villin kasvoilla:
jo tulelta sa säilyt Aasiassa!
_Siin'_ eikö ihme, ihmeenetsijät?
Miks enkeleitä siihen vaivata?
DAJA.
Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa,
jos enkeliksi uskoo ennemmin
kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan?
Niin eikö pelastuksen alkusyy,
käsittämätön, lähemmältä tunnu?
NATHAN.
Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku
niin mielellänsä nousis ahjosta
hopeapihdeissä, jott' itsekin
hopeamaljalta se näyttäis. -- Pah! --
Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa?
Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää?
Näes tuntos' Herran läheisyydest' on
mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. --
Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. --
Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan
-- hän olkoon enkeli tai ihminen --
te, sinä varsinkin, niin ylevästi
kuin suinkin mielisitte palkita?
Vai mitä? -- Mutta enkeliä kuinka
te kyllin voisittekaan palkita?
Rukoilla, kiittää häntä huokaillen
ja hänen ihailuunsa sulaa voitte,
ja hänen päivänänsä paastota
ja jakaa almuja. -- Mut tyhjää kaikki! --
Ma luulen, itse lähimäisinenne
siin' enemmän te voitatte kuin hän.
Ei paastoistanne liho, almuistanne
ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi
tee ihastuksenne, ei mahtavammaks
rukouksenne. Mutta ihmisen!
DAJA.
Niin, josp' ois ihminen, hän enemmän
sois meille tilaisuutta palveluksiin.
Ja kuinka sitä kaipasimmekaan!
Mut eihän tahtonut, ei tarvinnut
hän yhtään mitään, omaan itseensä
hän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy,
kuin enkeli vain voi...
RECHA.
Kun vihdoin katos...
NATHAN.
Katosi? Kuinka katos? Palmuin alla
hänt' eikö enää näy? Vai ootteko
jo häntä etempääkin etsineet?
DAJA.
No emme kyllä.
NATHAN.
Ette? Ette, Daja?
Kas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!
Josp' on se enkeli nyt -- sairaana! --
RECHA.
Sairaana!
DAJA.
Sairaana! Ei, älkää toki!
RECHA.
Mua kylmä karmii! Daja, koetas,
kuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!
NATHAN.
On tottumaton ilmanalaamme
tuo nuori frankki, tottumaton nälkään,
säätynsä kovaan työhön, valvontaan.
RECHA.
Sairaana!
DAJA.
Nathan niin vain arvelee.
NATHAN.
Hän yksin on, ei ystävää, ei rahaa,
joll' ystävän vois palkata!
RECHA.
Ah isä!
NATHAN.
Hän toivotonna, vailla lohdutusta,
ja tuskain, kuolon saalihina makaa!
RECHA.
Ah missä?
NATHAN.
Mies, jok' alttiiks itsensä
soi liekeille vuoks aivan ventovieraan --
vuoks ihmisen --
DAJA.
Ah, Rechaa säälikää!
NATHAN.
Ei tuntea, ei edes nähdä häntä,
pelastamaansa, vaivat kiitoksen
häneltä säästäin...
DAJA.
Säälikää jo Rechaa!
NATHAN.
Ei pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen
sen sais hän pelastaakseen -- mutta onhan
hän ihminen...
DAJA.
Jo riittää! Katsokaas!
NATHAN.
Häll' ainut lohtu kuollessaan on muisto
tään teon!
DAJA.
Riittää! Surmaattehan Rechan!
NATHAN.
Sä hänet surmasit! Noin oisit voinut
sä hänet surmaan syöstä. -- Recha, Recha!
En tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.
Hän, pelastajas, elää -- toivu siis!
Ei liene sairaskaan -- ei edes sairas!
DAJA.
Ei kuollut, sairas? Eikö?
NATHAN.
Varmaan ei!
Jumala täällä tehdyn hyvän täällä
myös palkitsee. -- Nyt lähde! -- Käsitätkö,
kuin paljon hyvää työtä helpompaa
on harras haaveilu? Kuin mielellään
veltoinkin haaveilua harrastaa,
jott' ei -- vaikk' itselleenkin usein syy
on hämärä -- jäis aikaa hyviin töihin?
RECHA.
Ah, isä, älkää enää koskaan yksin
Rechaanne jättäkö! -- Vaan ritarihan
voi matkallakin olla?
NATHAN.
Voipa kyllä!
Nyt menkää! Tuolla kameeleini luona
ma uteliaan muhamettilaisen
nään seisovan, -- ken lie?
DAJA.
Kas, dervishinne!
NATHAN.
Ken?
DAJA.
Shakkitoverinne, dervishi!
NATHAN.
Al-Hafi? Tuo Al-Hafi?
DAJA.
Sulttaanin
rahastonhoitaja.
NATHAN.
Hän! Näätkö unta?
Et, -- todella! Hän on se! Tänne käy.
Te pian sisään! Mitä saanen kuulla!