NATHAN ja DERVISHI.
DERVISHI.
Niin, ällistelkää suurin silmin vain!
NATHAN.
Sinäkö? Näänkö oikein? Dervishi
noin loistava!
DERVISHI.
Miks' en? Vai eikö mitään,
ei mitään dervishistä tehdä vois?
NATHAN.
No totta vois! Mut aina luullut oon,
ett' aito dervishi ei salli tehdä
itsestään mitään.
DERVISHI.
Kautta profeetan!
En aito dervishi lie varmaankaan.
Vaan milloin täytyy --
NATHAN.
Täytyy? Dervishinkö?
Ei täydy kenenkään -- miks dervishin?
Ja mitä täytyis?
DERVISHI.
Mitä anotaan
ja mikä oikeaa on dervishistä.
NATHAN.
Nyt toden lausuit, kautta Jumalani!
Sua syleilen, -- mies, veljeni liet vielä?
DERVISHI.
Miks ette kysy, mikä oon mä nyt?
NATHAN.
Olitpa mikä olit!
DERVISHI.
Jospa olen
ma virkamies, jonk' ystävyys voi teille
tukala olla?
NATHAN.
Josp' on sydämes
dervishin vielä, siihen luotan mä.
Vain pukunas on virkamies.
DERVISHI.
Sen myös
on tarvis kunniata. -- Mikä oisin
mä teidän hovissanne, arvioikaas?
NATHAN.
Dervishi vain. Tai ehkä myöskin -- kokki.
DERVISHI.
No niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.
Vai kokki? Tai myös juomanlaskija? --
Saladin sentään paremmin mun tuntee:
rahastonhoitajakseen teki. --
NATHAN.
Niinkö?
DERVISHI.
Pienemmän, nähkääs, -- yhä suurempaa
isänsä valvoo, -- perherahastoa.
NATHAN.
Suur' on se perhe.
DERVISHI.
Suurempi kuin luullaan:
jokainen kerjurihan siihen kuuluu.
NATHAN.
Saladin kerjureita vihaahan --
DERVISHI.
Niin että maasta perinjuurin aikoo
ne hävittää, -- vaikk' itse kerjuusauvaan
sen vuoks sais tarttua.
NATHAN.
Niin, juuri niin!
DERVISHI.
Sen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan!
Tyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa
on aina illan tullen. Nousuvesi,
kyll' aamuin korkea, jo keskipäivin
on aikaa laannut --
NATHAN.
Kanavat kun nielee
sen osiks, eikä niitä sulkea,
ei täyttää mikään voi.
DERVISHI.
Tuo sana sattui!
NATHAN.
Sen seikan tunnen.
DERVISHI.
Paha kyllä, jos
on ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken.
Vaan haaskoina jos kotkia he ruokkii,
se vihoviimeist' on.
NATHAN.
Ei, dervishi,
ei sentään!
DERVISHI.
Teidän helppoa on haastaa.
Mit' annatte, jos saatte paikkani?
NATHAN.
Se mitä tuottaa sulle?
DERVISHI.
Minulle?
Vain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte.
Kun luode kassass' on -- ja usein on se --
te siihen vuoksen luotte omillanne
ja korot mielin määrin otatte.
NATHAN.
Ja koron koron korot?
DERVISHI.
Niinpä niin!
NATHAN.
Pääomani vain korkoja ois vihdoin --
DERVISHI.
Se eikö houkuta? Siis erokirja
koht' ystävyydellemme kirjoittakaa!
Ma teihin luotin suuresti.
NATHAN.
Vai niin?
Mitenkä? Kuinka niin?
DERVISHI.
Ett' auttaisitte
mua kunnialla virkaa hoitamaan;
ett' aina kassanne ois avoin mulle. --
Epäättekö?
NATHAN.
No, ymmärrystä hiukan!
Eroitus huomaa! -- Sulle -- miksi ei?
Al-Hafi dervishi ain' asioineen
mun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi
sulttaanin defterdar, ma jolle -- joka --
DERVISHI.
Sit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys
ja hyvyys aina tasapainoss' ovat!
Vaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia
te jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. --
Kas, Saladin näin loistoon puki minut.
Tään puvun, ennenkuin se haalistuu
tai repaleiksi muuttuu dervishin,
sen nostan naulaan Jerusalemissa
ja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran
pian mestareineni käyn paljain jaloin.
NATHAN.
Sa laises oot!
DERVISHI.
Ja pelaan shakkia.
NATHAN.
Se onnes!
DERVISHI.
Arvatkaas, mi lahjoi minut?
Mun kerjuuniko jotta loppuis jo?
Jott' itse kerjureille komeilla
ja tuokiossa ylvään kerjurin
rikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!
NATHAN.
Ei sentään tuo.
DERVISHI.
Vaan juttu rumempi!
Imartelua maistoin ensi kerran
ma Saladinin hyvän luulon vuoksi. --
NATHAN.
Jok' on?
DERVISHI.
'Vain kerjuri voi kerjurin
miel' alat tietää; kerjurille almun
vain kerjuri voi taitavasti antaa. --
Ol' edeltäjäs liian kylmä, kova, --
hän sanoo. -- Tylyst' antoi hän, jos antoi;
anojan ensin tuiki tutki hän,
ei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää
vain puutteen sai, vaan vaati selville
myös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin
syyn tämän mukaan rovon punnitsi.
Niin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni
ei Hafiss' ilmene niin tylynä!
Ei ole hän kuin tukkeutunut putki,
mi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen
niin sameana esiin pärskyttää.
Mun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' --
Niin linnustajan pilli houkutteli,
ja hölmö ansaan takertui. -- Ma narri,
ma narrin narri!
NATHAN.
Tyynnä, dervishini,
vain tyynnä!
DERVISHI.
Mitä! Eikö ole narri,
satojatuhansia ihmisiä
ken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa,
vaan yksille on muka ihmisrakas?
Ken matkii taivaan Herran lempeyttä,
mi päivänpaisteen, sateen vuodattaa
eroa tekemättä yli pahain
ja yli hyväin, erämaan ja pellon, --
vaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole:
hän eikö narri, narri ole? Eikö?
NATHAN.
Jo riittää! Lakkaa!
DERVISHI.
Suokaa näyttää mun,
mik' itsekin oon narri! -- Eikö narri
hän ole, joka tuosta narriudesta
viel' etsii hyvän puolen, jotta vois
tuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa
myös itse tähän narriuteen? Vai mitä
se ois?
NATHAN.
Al-Hafi, joutuin pakene
taas erämaahasi! Mä pelkään, että
ihmisten keskellä voit unhoittaa
pian ihmisyytes.
DERVISHI.
Sitä itsekin
mä pelkään. Hyvästi!
NATHAN.
Noin äkin pois? --
Al-Hafi, karkaako sult' erämaas?
Hoi, varrohan! -- Al-Hafi, kuule mua! --
Pois meni. Kysellyt mä hältä oisin
niin mielelläni ritaristamme.
Hän miehen tuntenee.