Näyttämö: Nathanin talon eteinen.
NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.
DAJA.
Hän on se! Nathan! Kiitos Jumalan,
palaattepahan vihdoinkin!
NATHAN.
Niin, Daja,
Jumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'?
Ma aioinko siis ennen palata?
Tai voinko palata? On Babyloniin
täält' yli parisataa penikulmaa,
jos pakko oikeaan ja vasempaan
on tieltään poiketa, kuin oli mun.
Ja velkain periminen työlääksikin
voi käydä, aikaa vie -- ei suoriudu
siit' aivan kättä kääntäen.
DAJA.
Voi Nathan,
kuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan
sill'aikaa tulla täällä! Talonne...
NATHAN.
Niin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon,
ett' olen saanut kuulla kaikki jo!
DAJA.
Ja oli palaa perustusta myöten.
NATHAN.
Me silloin, Daja, uuden, mukavamman
oisimme rakentaneet.
DAJA.
Niinpä kyllä! --
Vaan palossa hiuskarvan varass' oli
myös _Rechan_ henki.
NATHAN.
Mitä? Rechan henki?
Mun rakkaani? -- En ole kuullutkaan. --
No, talokin ois saanut mennä silloin. --
Hiuskarvan varass'! -- Oh, hän onkin varmaan,
hän onkin palanut! -- Se tunnusta!
Kaikk' ilmaise! -- Mua älä kiduta,
vaan surmaa! -- Hän on kuollut siis.
DAJA.
Jos ois
hän kuollut, kuulisitteko sen multa?
NATHAN.
Miks säikytit siis mua? -- Rechani,
oi Recha!
DAJA.
Teidän, -- teidän Rechanne?
NATHAN.
Mun oisko joskus luovuttava häntä
omaksi lapsekseni sanomasta!
DAJA.
Teill' onko yhtä hyvä oikeus
myös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?
NATHAN.
Mihinkään parempaan ei oikeutta!
Minulle onni, luonto kaiken muun
on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden
oon itse ansainnut.
DAJA.
Kuin kalliisti,
oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne!
Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu,
hyvyyttä onkaan!
NATHAN.
Tuolla mielin? Millä?
DAJA.
Mun omatuntoni...
NATHAN.
Suo, Daja, ensin
mun kertoa...
DAJA.
Mun omatuntoni,
ma sanon...
NATHAN.
... minkä kauniin kankaan olen
ma sulle Babylonist' ostanut.
Niin upean ja silti aistikkaan!
Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.
DAJA.
Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa:
ei omatuntoni jää kuuroks enää.
NATHAN.
Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat
sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet
ja sormus, jotka sulle valikoin
ma Damaskosta.
DAJA.
Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!
NATHAN.
Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan,
ja vaiti jää!
DAJA.
Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan...
NATHAN.
Mut oon juutalainen vain,
sa tarkoitathan?
DAJA.
Mitä tarkoitan,
paremmin tiedätte.
NATHAN.
Siis vaikene!
DAJA.
Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan
on väärää tässä ja mit' en voi estää,
en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!
NATHAN.
Ma vastaan! -- Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?
DAJA.
Sitä teiltä kysyn!
Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan.
Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva
luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo
ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin
maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.
NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!
DAJA.
Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan
kuin kuollut makas. Sitten äkisti
hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla
jo saapuu isän kameelit! -- Ja kuule!
Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui
taas hänen katseensa ja patjalle
pää raukesi, kun käden tuki vaipui. --
Mä syöksen portille! Ja todella:
te tulettekin, tulettekin siinä!
Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli
vain teidän luonanne -- ja hänen. --
NATHAN.
Hänen?
Kenenkä hänen?
DAJA.
Miehen, joka hänet
pelasti liekeistä.
NATHAN.
Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?
DAJA.
Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken
juur' oli tuotu tänne vankina
ja jolle Saladin soi armon.
NATHAN.
Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!
DAJA.
Surman oma
ois Recha ilman häntä, joka jälleen
henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,
NATHAN.
Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? --
Vie minut jalkains' eteen! Annoitte
kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki,
jotk' oli hallussanne? Lupasittte
kai paljon, paljon lisää?
DAJA.
Kuinka voimme?
NATHAN.
Oh, ette?
DAJA.
Emme tiedä, niistä tuli
ja minne meni hän. -- Vaikk' ensinkään
hän taloa ei tuntenut, päin syöksi,
vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan,
savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka
meit' apuun huusi. Miesnä menneenä
jo häntä pidimme, kun äkist' esiin
hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa
väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu
ei häntä liikuta ja kylmänä
hän saaliins' alas laskee, -- väkijoukkoon
pois katoaa!
NATHAN.
Ei ainiaaksi, toivon.
DAJA.
Taas näimme sitten lähipäivinä
tuoll' astelevan hänen alla palmuin,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa.
Hänt' ihastuen menin kiittämään
ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran
viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis,
jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen
saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.
NATHAN.
Kuin kävi?
DAJA.
Turhaa! Kuuro hän on meille,
mua varsinkin vain katkerasti pilkkas...
NATHAN.
Te siitä säikähtäin...
DAJA.
Ei ensinkään!
Ma joka päivä uudest' yritin
ja joka päivä uutta pilkkaa kestin.
Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan
viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan
hän kartellut jo noit' on palmuja,
jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa;
ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. --
Mit' aprikoitte?
NATHAN.
Sitä aprikoin,
mi vaikutus voi sieluun sellaiseen
kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa
sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan
niin suuren arvon! Siten kiintyä
ja kohta siten hyljityksi tulla! --
Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä,
vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan.
Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu
lopulta haaveiluksi raueta,
ja silloin pää ja sydän keskenään
osia vaihtavat -- mi pahaks koituu! --
Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen:
hän haaveilee.
DAJA.
Vaan kuinka hurskaasti,
kuink' armaasti!
NATHAN.
Se haaveilua silti!
DAJA.
Varsinkin eräs -- haave, niin jos tahtoo --
kaunistaa häntä. Hänestä ei ole
maan lapsi, maallinen, tuo ritari;
vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo
hän pienen sydämensä suojaajaksi,
se pilvivaippansa ol' yltään luonut
ja tuless' ympärillään liidellyt,
mut äkisti se ristiritarina
esille astui. -- Miksi hymyillä?
Tai hymyilkää, -- ja houre kallis hälle
tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni,
ei teidän eikä muslemien kiellä.
NATHAN.
On mullekin se kallis! Hyvä Daja,
käy, katso, voinko puhutella häntä. --
Ja sitten korskan suojaenkelin
mä etsin sen. Jos vielä suvaitsee
tääll' luonamme hän viipyä, jos vielä
ritariks ilmenee niin töykeäksi,
mä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.
DAJA.
On aie rohkea.
NATHAN.
Jos sitten käy,
sijalle kalliin houreen kallis totuus, --
mua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä
on aina ihmiselle ihminen --
et minuun suuttune, jos toipuu hän
ja lakkaa haaveksimast' enkeleitä --?
DAJA.
Niin hyvä ootte ja niin paha sentään!
Mä menen! -- Kas, hän tuolla itse saapuu!