Elaine oli jo ennen aamiaista äitinsä puutarhassa. Sieltä Lancelot
ja ritari Bernard tapasivat hänet, kun hän noukki kukan sieltä,
toisen täältä ja hoiteli kuihtuneita varsia. Hänen yllään oli sileä
musta puku, pitkä ja ruumiinmukainen. Lancelot ajatteli, etteivät
hänen kasvonsa olisi niin valkoiset, jos hän työskentelisi enemmän
puutarhassa.
"Hyvää huomenta, ritari Lancelot. Olette siis niin itsepäinen, että
haluatte lähteä luotamme?"
"Olen pahoillani, että teidän pitää lähteä", sanoi ritari Bernard.
"Elaine ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi nähdä
enemmän ihmisiä. Tilapäinen vierailunne on virkistänyt meitä. Ehkä
haluatte tulla jälleen, nyt kun olette löytänyt tien — jos muuten
voitte sanoakaan sitä tieksi."
"Tulen varmasti", vastasi Lancelot. "Olette lausunut minut
tervetulleeksi tavattoman ystävällisesti, ritari Bernard, ja kodillanne
on kummallinen viehätysvoima. Minulla ei ole ollut tällaista rauhan
tunnetta vuosikausiin."
"No niin, miksi ette voisi viettää toista yötä luonamme
paluumatkallanne? Voitte silloin kertoa meille uutisia turnajaisista."
"Luulen, että se miellyttäisi minuakin. Teenpä niin, ritari Bernard,
sillä ehdolla, että tuotte tyttärenne Camelotiin."
Tämä aate näytti miellyttävän ritari Bernardia.
"Voimme ehkä luvata, Elaine. Mitä sanot?"
"Minusta se olisi ihanaa, isä. Ehkä he kaikki ovat ritari Lancelotin
kaltaisia."
"He eivät lähettäneet minua tänne esimerkiksi", sanoi Lancelot.
"Tapaatte siellä parempia ihmisiä."
"No niin, tulemme sinne piakkoin ja otamme siitä selon itse", sanoi
Bernard. "Sillä välin odotamme teitä turnajaisten jälkeen."
"Ette suinkaan haavoitu siellä, vai mitä?" kysyi Elaine. "Lupaan, etten
antaudu sellaiseen vaaraan tällä kertaa."
"Tietääkseni ei poikanne oleskele hovissa tällä haavaa?" kysyi Bernard.
"Ei", vastasi Lancelot.
"Tahdon tutustua häneen. Kuulemastani olen päätellyt, että hän on
sellainen nuori mies, jota olemme tarvinneet."
"Hänellä on ihailtavia ominaisuuksia", sanoi Lancelot.
"Sanotte tarvitsevanne häntä."
"Viittaan siihen — saanko sanoa — että hän ei ole maailmallinen."
"Niinpä kyllä", myönsi Lancelot. "Hän ei ole sellainen, jota sanoisin
maailmalliseksi."
"Tämä on tärkeätä", sanoi Bernard. "Pelkäsin nykyisiltä nuorilta
miehiltä puuttuvan intoa uhrautumiseen — ja tässä on kuitenkin poika,
jolla on kaikki edut puolellaan, syntyperä, kasvatus ja varallisuus,
mutta joka alkaa ponnistella korkeita ihanteita kohti heti alusta asti.
Ajattelen parempaa hovista, sanon sen suoraan, ritari Lancelot, kun
tiedän hänen kuuluvan sinne. Minun oli tapana ajatella, että sellainen
hyvyys voi menestyä vain mietiskelevässä elämässä, mutta jos nuori
mies on niin toimelias ja kuitenkin säilyttää ihanteensa, on meille
koittamassa uusi aika, vai mitä luulette?"
"En ole pätevin henkilö vastaamaan siihen kysymykseen", vastasi
Lancelot. "Hän on poikani, tietysti, ja olen pitänyt häntä silmällä
tarkasti."
"Tiedän, että teidän on pitänyt kasvattaa hänet huolellisesti.
Elainekaan ei ole koskaan ollut poissa näkyvistäni syntymänsä jälkeen."
"Tarkoitin", sanoi Lancelot, "että vaikka Galahad onkin harvinainen,
epäilen, tuleeko hänestä milloinkaan tyypillistä".
"Ei varmastikaan", sanoi Bernard. "Jos hän on harvinainen, ei hän
voi olla tyypillinen. Mutta jos muutkin nuoret miehet, vaikkapa vain
muutamat elävät hänen tavallaan, tekee se suuren eron."
"En ymmärrä, missä olette kuullut hänestä niin paljon."
"Ritari Gawaine ratsasti tämän kautta vähän aikaa sitten ja kertoi
hänestä meille tuntikausia."
"En pidä hänestä", sanoi Elaine. "Hän puhuu kuin laskisi leikkiä
kaikista ihmisistä."
"Vain hovilaisten tapaan", sanoi Bernard. "Koetin selittää sitä
tyttärelleni. Mutta olen iloinen, ettette te ole sellainen, ritari
Lancelot."
Portinvartija näyttäytyi puutarhan päässä.
"Kas, aamiainen onkin jo valmis", sanoi ritari Bernard. "Ihmettelinkin
juuri, kuinka sen oli käynyt."
"Ei vielä", sanoi portinvartija. "Se ei ole ihan valmis vielä. Saanko
vaihtaa kanssanne pari sanaa?"
Ritari Bernard kiiruhti hänen jälessään sisälle.
"Kokki hermostuu", sanoi Elaine.
"Nyt olen häirinnyt taloudenhoitoanne", sanoi Lancelot.
"Ei, samaa sattuu ollessamme yksinämmekin. Hän näkee näkyjä."
"Kokkiko?"
Lancelot purskahti nauruun, mutta Elaine oli vakava.
"Hän näkee enkeleitä silloin tällöin. Isä ei salli, että häntä
häiritään. Hän sanoo, ettei meidän sovi sekaantua sellaiseen
kokemukseen, josta tiedämme niin vähän."
"Hyvin järkevää", sanoi Lancelot. "Ja mitä näyn kestäessä tapahtuu
miehelle?"
"Hän näkee vain näyn", vastasi Elaine. "Mutta jonkun muun on silloin
valmistettava ruoka."
"Hyvin kummallista!"
"No, eikö poikannekin näe näkyjä?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi Lancelot.
"Ritari Gawaine luuli hänen näkevän. Kun isä kertoi hänelle kokista,
innostui ritari Gawaine suunnattomasti. Hän sanoi antavansa vaikka
viisi vuotta elämästään, jos saisi nähdä enkeleitä itse, mutta sitä
etua ei ollut hänelle suotu. Ehkä senvuoksi, että häneltä puuttuu
nöyryyttä, sanoi hän. Hän ei voisi alentua kokiksi, sanoi hän."
"Ja kuinka isänne vastasi siihen?"
"Hän kysyi näkikö ritari Galahad enkeleitä, ja ritari Gawaine vastasi,
ettei hän oikeastaan näekään mitään muuta."
Lancelot katsahti taloon päin nähdäkseen, eikö aamiainen alkanut jo
valmistua.
"Ritari Lancelot, tahdotteko suoda minulle suuren kunnian?"
Lancelot hämmästyi niin, ettei osannut vastata.
"Näitte tuon puvun, joka oli ylläni eilen illalla. Olen irroittanut
toisen helmillä koristetun hihan. Kun taistelette turnajaisissa, ettekö
kiinnittäisi sitä kypäräänne kuin ystävyyden todisteeksi minulta?"
Hänen silmänsä olivat loistavat ja rukoilevat; ja Lancelotin mielestä
oli vastenmielistä katsella, kuinka vakavissaan hän oli. Kylmät väreet
karmivat häntä, hänen aavistaessaan vaikeuksia.
"Elaine, en ole lainkaan varma, taistelenko näissä turnajaisissa."
"Ah!" huudahti Elaine.
Hänen äänensä oli niin surullinen kuin maailma olisi luhistunut.
"Mutta voinpa ehkä taistellakin, tietysti... Elaine, minun pitänee
ilmoittaa teille, etten ole koskaan käyttänyt minkään naisen merkkiä.
Ystäväni odottavat näkevänsä varusteeni koristelemattomina. Minun on
myöhäistä muuttaa kantaani."
"Mutta eilen illalla kerroitte isälleni käyttävänne vierasta varustusta
ja ratsastavanne uudella hevosella siksi, etteivät ystävänne tuntisi
teitä. Eikö se auttaisi teitä käyttämään tätäkin?"
Lancelot katsoi valkoisia kasvoja ja näki ne viattomiksi.
"Olisiko tärkeätä, että käyttäisin sitä?"
"Tärkeämpää minulle kuin teille, ritari Lancelot."
"Lupaan käyttää sitä. Ja kun palaan tätä samaa tietä, voitte kiinnittää
sen takaisin pukuunne, ellei se ole mennyt riekaleiksi. Puku oli hyvin
kaunis... Kas, tuolta tulee isänne!"
"Syömme nyt", sanoi ritari Bernard. "En tiedä, nimitättekö tätä
aamiaiseksi vai puoliseksi."