Ginevra kuunteli kavioiden kopsetta pihalta. Hän oli saanut
tyrmistyttävän vaikutelman, ettei Lancelot halunnut lähteä — hänen
äskeinen käytöksensä oli vihjaissut uuteen riippumattomuuteen
rakastetun toiveista. Kului toista tuntia, ja Ginevra ihmetteli, kuinka
hänen pitäisi käsitellä rakastajansa kapinallisuutta, mutta sitten
kuuli sen, mitä oli odottanutkin.
"Kuka ratsastaa pois, Anglides?" kysyi hän.
"En tiedä, kuningatar. Mies on pukeutunut haarniskaan ja on yhtä kookas
kuin ritari Lancelot, mutta haarniska ei ole hänen eikä hevonenkaan."
Ginevra astui itse ikkunan luo.
"Mies on Lancelot", sanoi hän, "eikä kukaan muu".
Hän palasi koruompeluksensa ääreen, mutta Anglides jäi vielä katsomaan.
"Miksi hän lähtisi valepuvussa, kuningatar?"
"En sano tuota valepuvuksi", vastasi kuningatar. "Hänen kokoistaan
miestä on vaikea piilottaa, vaikka hän on hankkinut itselleen uuden
hevosen ja haarniskan."
"Mutta haarniska ei ole uusi", sanoi Anglides. "Se on ruosteinen."
Ginevra ei vastannut. Hän jatkoi ompelemistaan, kunnes Lancelot oli
päässyt hyvän matkan päähän.
"Mille tielle hän poikkeaa, Anglides — Manchesteriinko päin?"
"Hän on nyt likellä tiehaaraa", vastasi Anglides. "Hän hidastuttaa
vauhtiaan — niin, juuri sinne — ei, kuningatar, hän kääntyy takaisin —
poikkeaa pohjoiseen päin vievälle tielle."
Ginevran koruompelus putosi hänen syliinsä. Hän otti sen taas käsiinsä
ja jatkoi työtään vapisevin sormin. Anglides kääntyi huoneeseen päin.
"Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan
turnajaisiin."
"Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota
pohjoista tietä, mitä nyt kadun."
"Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides.
"Siinäpä se hankaluus juuri onkin."
Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska
Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti,
ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi
perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka
he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän
varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin
taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi
osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa
työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään.
Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.
Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta
länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin
ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma
lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet
saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta
valepuku sopi hänen mielentilaansa.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan
näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen,
mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata
tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle
tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän
todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän
tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa,
hän myöntäisi itse olleensa syypää.
Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän
läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin
pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja
nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa,
jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo
häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen
saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui,
viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli
huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut
siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli
pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan
kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut
pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.
Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien
läpi —
Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin,
saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä
olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli
jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos
riittäisi kärsivällisyyttä.
Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä
oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion
jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä,
nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen
pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin
lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi
jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere
joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään.
Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin.
Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki
Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli
lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin
avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen
sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja
hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen
Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä
— mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon —
Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä
kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä
lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi
toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden
välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja
linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten
vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä,
ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan
ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden
linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet
vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja.
Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa
autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin
ikkunasta.
"Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi
kysymystä.
"Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti
kätensä korvansa taakse.
"Winchesteriin", toisti Lancelot.
"Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija.
Hän ja Lancelot katselivat toisiaan.
"Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot.
"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.
"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari
Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas
Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata
sen."
Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti
sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän
oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.
"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet,
kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa.
Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä,
olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."
"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot.
"Olen häirinnyt teitä."
"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme
täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari
Lancelot... Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät
huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa
ruoan valmiiksi."
Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan
riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.
"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja
paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"
"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.
"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen
ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."
"Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti
hyvin paljon ruusuista."
"Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot.
He kävelivät polkuja pitkin.
"Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta
pojastanne, ritari Lancelot."
"Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko
lupaava."
"Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman
jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari
Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin."
"Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot.
"Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä
olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies"
sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä".
Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin.
"Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?"
"Minulla oli yksi, mutta hän kuoli."
Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan
perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous.
"Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään
täällä metsässä."
"Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne
Winchesteriin."
"Ja mitä enimmäkseen viljelette?"
"Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni
ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle."
Lancelot hämmästyi.
"Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän... "Olemme aina käyttäneet tämän
erityisen seudun heiniä."
"Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina
ilmoittanut olevansa tyytyväinen."
Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle.
"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon
kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."
Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.
"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja
köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi,
ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun
on onnistunut karttaa suurta maailmaa."
"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme
sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."
"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut,
ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla
hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään
epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä
liiaksi."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä
tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."
"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että
rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia!
Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle,
hakematta muuta."
"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta
sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."
"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian
maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."
Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun
portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä
alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli
katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen
historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat
puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että
vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.
Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli,
oliko juomanlaskija perheen sukulainen.
"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari
Lancelot, odotamme häntä."
Lancelot näki kuin unta.
"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"
"On kyllä", vastasi ritari Bernard.
Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi
auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat
ystävälliset silmät —
"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia
huvittaa ritari Lancelotia".
"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.
Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi,
oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta
näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä
tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen.
Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu
helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.
Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin
tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme
lapsellisissa kasvoissaan.