Bors palasi ensimmäisenä Winchesteristä. Anglides kohtasi hänet
linnanpihalla tulossa tallista.
"No, onnistuivatko ne hyvin?"
"Ne muistuttivat enemmän entisiä aikoja kuin uskalsin odottaakaan.
Tietysti kaivattiin siellä Galahadia."
"Entä hänen isäänsä?" kysyi Anglides.
"Ei, Lancelot oli siellä. Hän voitti turnajaiset."
"Ettekö erehdy, Bors? Näin hänen poikkeavan toiselle tielle."
"Hän oli siellä. Tunsimme kaikki hänet, huolimatta hänen ruostuneesta
haarniskastaan. Hän taisteli vanhaan tapaansa."
Bors aikoi lähteä huoneeseensa, mutta Anglides pysäytti hänet.
"Teidän pitää kertoa minulle. Miksi hän käytti ruostunutta haarniskaa?
Ja milloin hän saapui turnajaisiin? Luulimme hänen oleskelevan
Corbinissa."
"No niin, ehkä hän olikin siellä", vastasi Bors. "En kysy sitä häneltä,
mutta kaikki kielet ovat liikkeessä. Näyttää siltä kuin hän olisi
palannut Elainen luo."
"Elainenko?"
"Niin. Hän käytti Elainen merkkiä, punaista hihaa. Hän ei ole koskaan
tehnyt niin paljon kuningattaren vuoksi. Sanotaan hänen palanneen
Elainen luo Galahadin katoamisen jälkeen, ja he ovat sopineet
keskenään. Todellisuudessa hän saapui turnajaisiin vasta niiden
loppupuolella. Nyt kysytään, tahtooko hän mennä naimisiin Elainen
kanssa vielä näin myöhään."
"Kuinka hirmuista!" sanoi Anglides.
"Ei ollenkaan. Tämä on vain hyväksi. Ihailen Elainea — serkkuni olisi
pitänyt naida hänet jo vuosia sitten."
"Entä kuningatar?"
"En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors.
"Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän
rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi
pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa
tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan
vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut
moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan."
"Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut
hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän
pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa
kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle."
"Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors.
"Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä
ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden
kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen."
"Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon
kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan."
"Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides.
"Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta
kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi
minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen
vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän."
"Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja
rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on
vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt
hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että
heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti,
mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on
työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen
menestymisensä hyväksi."
"Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun
oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään,
Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä,
myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen
innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto
odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella
kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin
Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja
olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata."
"Aikooko hänkin poistua hovista?"
"Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut
pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin
Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset
loppuivat."
"Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides.
"Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla
tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos
juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin
keino erottaa kuningatar hänestä."
"Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän
järkensä", sanoi Anglides.
"Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä."
Anglides näytti murtuneelta.
"Bors, tämä hovi hajaantuu."
"Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys
vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas
on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta
loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten
maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan
kiitos!"
"Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän
elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori,
luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte,
heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan
aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän,
naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin,
ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle."
"Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen
kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän
voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen."
"Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi
Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?"
"Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista
voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa
ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle."
"Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen
Galahadin ehkä palaavan".
"Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan
varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja
antaisi poikansa uran turmeltua."
"Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides.
"Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä
niin harvoin kuin mahdollista."
V
Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa
aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta
metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta
vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään.
Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää
vielä toisen yön vanhan katon alla.
Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia
turnajaisista.
"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä
ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein
kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte
siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään
huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."
"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme
kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine
on?"
"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä
tulee kohtelemaan häntä kovasti."
"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin",
sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut
hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."
"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle...
Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"
Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti
olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei
olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen,
mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia
seistä.
"Olette terve, ritari Lancelot."
"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston
tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."
Elaine hymyili.
"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen
repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne
sitä, ritari Lancelot?"
"Muutamat miehet luulevat kai niin."
"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"
"Sitä ei voi epäilläkään!"
Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat
olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi
liioitteli.
"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä,
mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"
"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."
Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä
kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään,
ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.
"Oliko siellä naisiakin?"
"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."
"Oliko kuningatar siellä?"
"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."
"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet
kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."
"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.
"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi
ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni
elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar
Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt
kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai
Ginevran?"
"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän
ikäisestänne saakka, luullakseni."
"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.
"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.
"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista
naisista?"
"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.
"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus
tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana
suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"
"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta
siihen?"
"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole
ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.
"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että
varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja
varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun
ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."
"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä,
kuten ehkä tiedätte".
"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."
"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"
"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha
portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää
ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard.
"Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."
Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa
oli kaunis kukka tai parikin.
"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne... Ritari Lancelot,
saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne
täältä?"
"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.
"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen
silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."
"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."
"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."
"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."
"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada
tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."
Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin
Lancelot näki ne ensi kerran.
"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"
"Kyllä."
"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"
"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä
kaikesta sydämestäni."
"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä... Minun piti
saada tietää, ymmärrättekö te."
Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut,
mitä ajatteli.
"Tokko ymmärrän?"
"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.
Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.