IV

Galahad oli juuri noussut satulaan valmiina matkaan, kun Lancelot

käveli hitaasti linnanpihan poikki hänen luokseen. Kaikki ne, jotka

sattuivat liikuskelemaan pihalla, pysähtyivät hetkiseksi katselemaan

kuuluisaa ritaria ja hänen suurenmoista poikaansa.

"Otaksun sinun olevan lähdössä", sanoi Lancelot. "Ole varovainen, ettet

joudu satimeen lähestyessäsi Lianourin linnaa. Se on ainoa vaara.

Ja muista, ettet väsytä hevostasi, ennenkuin pääset sinne. Nopeasti

ratsastaminen on aina viekoittelevaa."

"Muistan sen", sanoi Galahad.

"Ratsastusmatka ei ole pitkä — sinun pitäisi suoriutua siitä kahdessa

päivässä. Odotamme sinua takaisin viikon lopulla."

Galahad ei vastannut.

"Ellemme silloin kuule sinusta mitään", sanoi Lancelot, "tulee joku

meistä sinne ottamaan selville, onko jokin mennyt vinoon".

"Teidän ei tarvitse — älkää tulko", sanoi Galahad. "Voin ehkä

myöhästyä, mutta koetan lähettää sanan."

"Mutta sinun pitää palata selostamaan. Kuningas toivoo sitä."

Galahad oli jälleen vaiti. Lancelot tarttui suitsiin ja katsoi

poikaansa.

"Mikä sinua vaivaa, Galahad?"

"En voi kertoa sitä täällä. Eikä sitäpaitsi kannata kertoa sinulle

ollenkaan. Senvuoksi aioinkin poistua sanomatta — nyt en voisi puhella

kanssasi luonnollisesti."

Lancelotin käsi irtautui suitsista. He katselivat toisiaan hetkisen.

"Satuloin hevoseni ja ratsastan kanssasi jonkun matkaa", sanoi Lancelot.

He ratsastivat kaupungin läpi puhumatta sanaakaan. Kun he saapuivat

maaseudulle hillitsi Lancelot hevosensa kävelemään.

"Sano nyt minulle, ennenkuin eroamme", sanoi hän, "mikä sinun mieltäsi

painaa".

"En tahtoisi sanoa sitä sinulle", vastasi Galahad, "mutta jos sitä

ehdottomasti vaadit, voin ilmoittaa kuulleeni jotakin elämästäsi".

"Tiedän sen", sanoi Lancelot. "Olihan välttämätöntä, että niin kävisi.

Olen sekä surullinen että iloinen. Se tekee minut onnettomaksi,

luonnollisesti, enkä minäkään ole ylpeä siitä, mutta se, mitä on tehty,

on tehty. Nyt tiedät pahimman."

"Tiedänköhän?" sanoi Galahad. "Kuulin vain kuiskailtavan siitä. En

tiedä, kuka hän on."

"Äitisikö?"

Galahad tuijotti häneen, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Olen iloinen, että pakotit minut puhumaan", sanoi hän.

"Ehkä minut on johdettu harhaan."

"Äitisi ja minä emme ole naimisissa — sinua ei ole johdettu harhaan.

Rakkautemme oli syntiä, kuten sinäkin ehkä ajattelet. Mutta sinä olet

poikani, ja iloitsen siitä, että olet."

"Mutta miksi et mennyt naimisiin äitini kanssa?" Lancelot ratsasti

eteenpäin koettaen sepittää vastausta. "Se, mitä kuulin, selitti sen",

sanoi Galahad. "Kuulin sinun olevan jonkun toisen naisen rakastajan.

Mutta eihän se voi olla totta, eihän?"

"Kyllä", vastasi Lancelot, "se on totta".

"Nyt tiedän pahimman", sanoi Galahad. "Isä, pelkkä sen ajatteleminen

teki minut sairaaksi. Hylkäsit äitini ja nyt häpäiset itsesi jonkun

ala-arvoisen henkilön kanssa, kun et enää ole nuori etkä voi mitenkään

puolustaa itseäsi. Se on raukkamaista?"

"Tämä on kovaa puhetta", sanoi Lancelot. "Tiedät, etten monelta

mieheltä sitä sietäisi. Mutta olen pahoillani kaikesta sinulle

tuottamastani tuskasta ja selitän sinulle kaikki kärsivällisemmin kuin

käytöksesi ansaitsee. En hylännyt äitiäsi tämän toisen naisen vuoksi

— olin hänen rakastajansa, ennenkuin kohtasin äitisi, ja äitisi tiesi

sen. Äitisi koetti särkeä onnemme."

"Otaksun", sanoi Galahad, "ettei tämä toinen nainen halunnut mennä

naimisiin kanssasi äitini ja minun tähteni".

Lancelot sivuutti tämän kysymyksen.

"Se ei voinut olla Ettard", sanoi Galahad.

"Ei ollutkaan."

"Ei, hän on liian nuori. Olen iloinen, etten tiedä, kuka hän on."

"Sitten kun saat sen selville", sanoi Lancelot, "salli minun ilmoittaa

sinulle, millä kannalla siinä asiassa olen. Häpeän suhdettani äitiisi,

mutta rakkauteni tähän toiseen naiseen on elämäni ainoa siunaus."

"En halua lainkaan syyttää sinua tai häntä", sanoi Galahad, "enkä tahdo

puhuakaan siitä. En edes ajatella sitä."

He ratsastivat hitaasti eteenpäin.

"Jos itse saisin valita onneni", sanoi Lancelot, "kuvittelisin

onnellisempia ja yksinkertaisempia kokemuksia kuin ne, jotka olen

kestänyt. Toivoisin, että minulla olisi kaikki se hyvä, mitä tämä

nainen on suonut minulle, ilman sen tunnonvaivoja. Mutta mikäli voin

nähdä, ei kenenkään kohtalo ole yksinkertainen. Olen kiitollinen

kaikesta siitä, mitä olen saanut nauttia."

"En ymmärrä", sanoi Galahad, "kuinka mitään todella hyvää voi tulla

kehnosta käytöksestä. Jotakin sellaista huvia kyllä, josta ei sovi

puhua — mutta luullakseni juuri se tuottaakin sinulle tunnonvaivoja,

kun nyt sitä ajattelet."

"Olet suuresti erehtynyt", sanoi Lancelot. "Tunnonvaivat ilmestyvät

silloin, kun muistelen, kuinka uskoton olen ollut. Viittaamastasi

huvista ei yleensä puhuta, mutta se johtuu siitä, että se on liian

pyhää."

Galahad kannusti hevostaan mutta hillitsi sen heti kävelemään jälleen.

"Miesten suhteet naisiin", sanoi Lancelot, "ovat melkein samanlaisia

kaikkialla ja aina. Kun tulet vanhemmaksi, hyväksyt ne kuin luonnon

tosiseikat. Mutta lisäksi on olemassa kauniimpia suhteita erikoisten

naisten kanssa. Sinun pitää ajatella sitä kokonaisuutena, Galahad.

Et voi tyytyä vain henkiseen riemuun, hylätä tai vieroksua niitä

ruumiillisia virikkeitä, joista se on peräisin. Rakkaus on ylt'yleinen

ilmiö ja pitää kiinni ylt'yleisestä luonnosta silloinkin, kun se

muuttuu jaloksi."

"Sinä näytät puhuvan tavallisista naisista", sanoi Galahad. "Unohdat,

että olen tutustunut Ginevraan."

"Puhun siitä, mikä on tavallista miehissä ja naisissa", vastasi

Lancelot. "Se nautinto, johon viittasit, on miehen ja naisen välisen

ystävyyden joko alku tai loppu. Joskus he rakastavat toisiaan

sieluissaan, kuten sanoisit, mutta lopulta kaatuvat toistensa syliin,

koska sielut ovat niin yksinäisiä. Ja joskus on ruumis etusijalla,

mutta se panee heidät ahnehtimaan sitä, mitä vain sielu voi tyydyttää."

"Puristit äitini syliisi", sanoi Galahad, "mutta sielusi ei kasvanut

paljoakaan. Ja Ginevra on lahjoittanut minulle sielun, luullakseni,

mutta rakkautemme on — no niin, se on puhdas."

"Nämä ovat molemmat äärimmäisyydet", sanoi Lancelot. "Sellaisissa

tapauksissa ei ystävyys kestä. Jätin äitisi, kuten tiedät."

"Minä en ole jättänyt Ginevraa", sanoi Galahad.

"Sinun ja kuningattaren iässä on hieman eroa. Ja sinä olet tottunut

neuvottelemaan hänen kanssaan, ikäänkuin kysyisit neuvoa oraakelilta.

Ratkaisu ilmestyy jonkun tytön hahmossa, josta saattaa tulla toverisi.

Nainen, jota minä rakastan, on antanut minulle sielun. Kun tiedät

enemmän, myönnät kyllä, että se on melkein samanlainen sielu kuin

sinunkin saavuttamasi. Mutta hän antoi minulle itsensäkin. Olen hänelle

kiitollinen molemmista lahjoista."

"Me kaksi emme milloinkaan ymmärrä toisiamme", sanoi Galahad. "Ellet

olisi isäni, en tahtoisi kuunnella tällaista puhetta. En ole ikinä

kuullut mitään niin alhaista."

Lancelot pysäytti hevosensa.

"Onnea matkalle!" sanoi hän. "Käännyn takaisin tästä. Ellen olisi

isäsi, en olisi viitsinyt tuhlata niin paljon sanoja hävyttömälle

nuorelle hölmölle. Syy väittelyyni kanssasi on tarpeeksi yksinkertainen

minun kannaltani. Eräässä merkityksessä — ihmettelen, voitko käsittää

tätä ajatusta — ajattelen sinua poikanani. En saa koskaan toista.

Tahdon, että sinusta tulee parempi mies kuin kestään meistä. Mutta

inhosi kaikkea alhaista kohtaan saattaa käydä liian voimakkaaksi

miellyttääkseen minua. Jos tahdot tulla suureksi, pitää sen näkyä

käytöksestäsi — se ei ainoastaan riitä, että arvostelet. Jokainen voi

nähdä vian ja epäonnistumisen. Älä tuhlaa tarmoasi tuomitsemiseen — tee

paremmin itse. Se on vaikeata. Senvuoksi ovatkin suuret miehet niin

harvinaisia."

"Se olisi helpompaa", vastasi Galahad, "ellen olisi sinun poikasi".

Lancelot käänsi hevosensa ja kannusti sen laukkaan Camelotia kohti.

Galahad katseli hänen menoaan, veti sitten silmikkonsa alas ja kääntyi

päämääräänsä kohti.

V

Lancelot karttoi hoviväkeä lopun päivästä. Illalla hän kysyi

Ginevralta, saisiko puhutella häntä hetkisen. Arthurilla oli jotakin

hommia Gawainen ja Borsin kanssa. Kuningatar vei hänet huoneeseensa

torniin ja puhui ensin.

"Olen menettämäisilläni rohkeuteni, Lancelot. Hän saa sen selville

jonakin päivänä."

"Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta eilen hän oli täällä, ja sen perusteella, mitä

hän sanoi, olen varmempi kuin koskaan ennen, että hän jättää meidät.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että tuntisin sen niin syvästi. Voi,

Lancelot, hän on se poika, joka meidän olisi pitänyt saada!"

Lancelot seisoi katsellen häntä, kun hän kohotti kätensä silmilleen.

Kuningattaren kyynelet tekivät hänet levottomaksi, mutta hän ei ollut

nyt sellaisella tuulella, että olisi voinut lohduttaa.

"Puhuitko hänelle jälleen hänen äidistään?"

"Kyllä. Sanoin hänelle, että hänen pitäisi lähteä tervehtimään äitiään."

"Luulen sinun tehneen sen myönnytyksen, jota tuumit, vapauttaaksesi

Elainen ja pannaksesi kaiken syyn minun niskoilleni."

"Elaine on luullakseni hyvin ystävällinen, ja nyt voin hieman käsittää,

kuinka minäkin kärsisin hänen asemassaan. Lancelot, Galahad on

katkaissut niin ehdottomasti kaikki välinsä hänen kanssaan kuin hän

olisi kadotukseen joutunut sielu. Aikanaan hän tuomitsee minut vielä

ankarammin."

"Ellei kukaan kerro hänelle sinun tarinaasi", sanoi Lancelot, "ja

niin kauan kuin minä elän, ei sitä uskallakaan kukaan. Sinun ei

siis tarvitse olla huolissasi. Kuvittelen kyllä, että hänen pitäisi

mennä tervehtimään äitiään, mutta en ole varma siitä. En tiedä, onko

Elainella mitään vaikutusvaltaa häneen ja millaiset seuraukset siitä

muuten olisi. Elaine kaipaisi intohimoista elämää, samanlaista kuin

Tristramin ja Iseultin. Koska hän ei voinut saavuttaa sitä, ei hänellä

ollut muita keinoja."

"Kuitenkin se tuntuu hieman julmalta", sanoi Ginevra. "Hän ei jalostu

jos jätät hänet yksin ja yksitoikkoiseen elämään."

"Toivoisin saavani tietää, mitä sinulla oikeastaan on mielessä", sanoi

Lancelot. "Neuvotko minua palaamaan hänen luokseen ja jatkamaan siitä,

mihin lopetin? Päättelen vielä nytkin, että hän huolisi minusta."

"Älä ole ivallinen", sanoi Ginevra. "Galahadin pitää käväistä hänen

luonaan silloin tällöin ja olla hänelle niin hellä kuin miehen pitääkin

olla äidilleen. En tarkoita muuta."

"Siitä seuraisi paljon muutakin. Jos Galahad alkaa vierailla hänen

luonaan, niin — no niin, et tunne Elainea niin perusteellisesti kuin

minä."

"Voin kaikista syistä uskoa puheesi todeksi", sanoi Ginevra, "mutta

sydämessäni epäilen sinua kohtuuttomaksi".

"Se on nyt liian myöhäistä", vastasi Lancelot. "Olemme kestäneet sen,

ja me kaikki tiedämme asemamme. Et voi tehdä häntä onnelliseksi,

ellet tuhoa rakkauttamme. Siinä on koko juttu. En rakasta häntä enkä

ole koskaan rakastanutkaan. Ellen rakastaisi toista, käyttäytyisin

rehellisesti luullakseni, jos osoittaisin hänelle senverran huomiota,

mikä olisi välttämätöntä hänen tyydyttämisekseen. Mutta koska rakastan

vain sinua, en halua uhrata parempaa puoltani tyydyttääkseni hänen

oikkunsa. Ja sitäpaitsi, Ginevra —"

"Aioit sanoa —"

"Jos osoittaisin Elainelle edes persoonatonta ja viatonta ystävyyttä,

olisit mustasukkainen kuin piru."

"Olin ennen mustasukkainen", vastasi Ginevra. "Mutta se kaikki on

mennyttä."

"Joutuisin valitsemaan joko sinut tai hänet", sanoi Lancelot. "Älkäämme

puhuko siitä. Mutta ellen voi palata Elainen luo, en voi kehoittaa

siihen Galahadiakaan. Se on ikävä juttu — sinun on parasta luopua

siitä, Ginevra."

"Lancelot, tahdon, että Galahad menee jälleen hänen luokseen. Haluan,

että hän tulee hieman armeliaammaksi, ennenkuin saa kuulla meidän

elämästämme."

"Hän tietää jo minun elämäni!" sanoi Lancelot. "Ratsastin hänen

kanssaan vähän matkaa, kun hän meni suorittamaan tehtäväänsä, ja hän

kertoi minulle kuulleensa, että olen jonkun naisen rakastaja."

"En saa nähdä häntä milloinkaan enää!" sanoi Ginevra.

"Miksi et? Hän ei tiedä, kuka se nainen on."

"Etkö kertonut hänelle?"

"Tiedät, etten olisi voinut. Sanoin hänelle vain, että huhu on tosi,

mitä minuun tulee."

"Mille kannalle hän asettui, Lancelot?"

"Hän kuunteli minua niin kauan kuin sieti, menetti sitten malttinsa ja

sanoi mielipiteensä minusta — tai oikeastaan päinvastoin minä menetin

malttini ja jätin hänet tielle. Ginevra, sinä olet tehnyt hänestä

nenäkkään veitikan."

"Hän ei ole niin järkevä kuin sinä ja minä — enkä minä sitä haluakaan.

Mitä sanoit hänelle, Lancelot?"

"Sanoin hänelle, että rakkauteni hänen äitiinsä oli syntiä mutta että

rakkauteni tähän toiseen naiseen — sinuun — on päähyveeni."

"Hän ei luultavasti käsittänyt erotusta", sanoi Ginevra.

"Lopuksi", lisäsi Lancelot, "koetin saada hänet ymmärtämään, että

kaikissa miesten ja naisten välisissä hellissä suhteissa on jotakin,

mitä hän tyhmässä varmuudessaan sanoisi alhaiseksi."

"En ymmärrä, kuinka tämä tieto voisi auttaa häntä."

"Se voisi opettaa hänelle jotakin elämästä, siis aiheesta, jonka

tuntemisessa hän vielä nykyään on lapsen kannalla. Kun ensin puhuit

unelmistamme, Ginevra, ihmeellistä uraa tarkoittavista unelmistamme,

luulin sinun tarkoittavan haavetta siitä, mitä mahdollisesti voisi

tehdä. Sellaiset unelmat ovat tervettä järkeä. Mutta se, mitä silloin

tarkoitit, on nyt selvää — olet onnistunut siinä Galahadiin nähden

— tahdoit ahtaa aivoni täyteen sellaisia aatteita, joita ei voi

toteuttaa."

"Eikö?"

"Ei! Ne eivät sovi tähän nykyiseen maailmaan. Olet lähettänyt pojan

hakemaan sellaista hyvyyttä, jota löytää vain taivaasta."

"Ei siis mitään pahaa", sanoi Ginevra.

"Mutta sitä ei ole olemassa täällä. Sellaiselle hyvyydelle, jonka hän

ehkä huomaisi, olet tehnyt hänet sokeaksi ja tietysti pahuudellekin

yhtä hyvin."

"Sitä en ymmärrä", sanoi Ginevra.

"No niin, kun hän kysyi minulta, olinko jonkun naisen rakastaja,

vastasin hänelle myöntävästi. Siinä oli hieman hyvettä, eikö

ollutkin? Ja kieltäydyin vetämästä sinua mukaan. Eikö se mielestäsi

ollut säädyllistä? Mutta hän ei suonut minulle vähääkään kunniaa

suoruudestani tai jalomielisyydestäni. Sitä ilkeää henkilöä, joka

kertoi hänelle hänen äidistään, ja toista, joka usutti hänet tämän

toisen tarinan kimppuun — heitä minä uskon hänen pikemminkin ihailevan

senvuoksi, että he kertoivat hänelle pelkkää totta. Se on melko ikävää."

"Lancelot, jos menet naimisiin Elainen kanssa, en ole mustasukkainen.

Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sopivammalta ratkaisulta se tuntuu.

Silloin voit mennä Galahadin luo ja myöntää hänen olleen oikeassa —

hänen arvostelunsa tehosi sinuun ja senvuoksi olet korjannut vanhan

erehdyksesi."

"Ja luopunut toisesta naisesta."

"Se tapahtui silloin pakosta."

"Mikä tarkoitus tällä merkillisellä suunnitelmalla on?" kysyi Lancelot.

"Hän saisi jatkaa omaa elämäänsä, tarvitsematta enää tuskitella

vanhempiensa vuoksi", vastasi Ginevra.

"Tiedän, mitä tarkoitat — hän jäisi silloin tänne hoviin. Mutta sitten

kun olen nainut mies, kuinka käy jos hän saa selville, ketä rakastin

ennen parannustani? Pois hän lähtisi, ja minä jäisin lohduttamaan

Elainea. Ei, kiitoksia!"

"Siinä tapauksessa pitää meidän punnita, onko meidän parasta odottaa,

kunnes hän kuulee salaisuutemme joltakin vihamieliseltä henkilöltä, vai

pitääkö meidän itsemme kertoa se hänelle."

"Millainen aate! Kutsu hänet tänne huoneeseesi tuttavalliseen

neuvotteluun ja ilmoita hilpeästi, että vaikka oletkin kuningatar

ja parhaan ystäväni vaimo, olet sittenkin ollut rakastajattarenani

parikymmentä vuotta. Voinhan minä sill'aikaa pitää silmällä ikkunoita,

ettei hän hyppää ulos ja taita niskaansa. Tai ehkä olet harjoittanut

hänet, niin että hän lähettää hakemaan Arthuria tai kenties Elainea, ja

sitten voimme aloittaa täysin rehellisen perhekokouksen."

"Älä laske siitä leikkiä, Lancelot — minä puhun tosissani. Sinun

pitäisi kertoa se hänelle. Voisit sanoa meidän toivovan, että hän saa

tietää kaikki, kun vielä olemme täällä selittämässä syitämme. Voisit

selittää, missä merkityksessä ajattelemme rakkauttamme hyveelliseksi ja

mitä hyvää maailma on saanut syleilyistämme."

"Luuletko minun ihailevan tätä ivaa?" kysyi Lancelot. "Vai onko tämä

sittenkin se haave, jota luulet valmistaneesi hänet vastaanottamaan?"

Kuningattaren silmiin ilmestyneet kyyneleet ja hänen majesteetillisen

vartalonsa lyyhistyminen panivat Lancelotin katumaan sanojaan. Ginevra

oli enemmän huolissaan kuin hän oli luullut.

"Vakavasti sanoen, Ginevra, se ei käy päinsä — pelkään sen olevan

mahdotonta."

"Saisimme ainakin tietää, mitä hän meistä ajattelee — meidän ei

tarvitsisi sitä odottaa. Meillä olisi mahdollisuus esittää se niin

edullisessa valossa kuin suinkin."

"Hänelle ei siitä tulisi mitään valoa. Hän jättäisi meidät kuten olet

sanonut."

"Niin hän kyllä tekisi", myönsi Ginevra. "Se olisi selvää."

"No niin, meidän ei tarvitse arvailla, mitä hän tekisi siinä

tapauksessa, että kertoisin hänelle, koska en aio sitä tehdä. Ei mikään

mies voi paljastaa sen naisen nimeä, joka on hänelle antautunut, enkä

tahdo tulla poikkeukseksi senvuoksi, että minun pitäisi mukaantua

Galahadin ivaan. Mutta jos nainen haluaa kerskailla rakastajastaan, on

se hänen tunnustettu etuoikeutensa. Miksi et kerro sitä hänelle itse?"

"Kuolisin mieluummin! Lancelot, hän luulee minua —"

"Anna olla", keskeytti Lancelot. "Olen aavistanut kaikenlaisia

loppuja loistavalle rakkaudellemme, mutta en ikinä tällaista. Meidän

rakkautemme! Olet niin ylpeä siitä, että kuolisit, jos poika saisi sen

tietää!"

"Kuinka on oman ylpeytesi laita? Kerro hänelle itse." Kuningattaren

kasvoja kirkasti onnellinen mielijohde.

"Mikä ihmeellinen aate!"

"Mikä sitten?" kysyi Lancelot.

"Ajattelin, kuinka loistavaa olisikaan tehdä, kuten ehdotit — kertoa

kaikille — mennä Arthurin luo ja ilmoittaa, että me rakastamme

toisiamme — kertoa Galahadille — kieltäytyä tunnustamasta mitään häpeää

siinä, minkä tiedämme puhtaaksi."

"Olen aina toivonut saavani kuolla haarniska ylläni", sanoi Lancelot.

"Aatteesi toteuttaisi luultavasti toivoni. Ei, Ginevra, kaikki on jo

liian myöhäistä. Meidän pitää jatkaa, kuten aloitimmekin, ja kestää

seuraukset."