Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä
parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko
loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard
huusi hänelle:
"Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?"
Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt
Ettardia.
"Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta
unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole
milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää."
"Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka
siis voisitte sen unohtaa?"
Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen
ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan
Corbiniin edestakaisin.
"Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet,
ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette
luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen."
"Millainen minusta pitäisi tulla?"
"Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla
mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti.
Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa."
"Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad.
"Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard.
"Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö
saavutuksemme tuota heille kunniaa?"
"Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard
Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi
näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi
jatkanut matkaansa.
"En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on
minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen
asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen,
olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani."
"Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad.
"Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi
aikaa", sanoi Ettard.
"Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan."
Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli,
että hänen oli parasta paeta.
"Aiotteko jo lähteä?"
"Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad.
"Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha."
"Mikä pyyntö?"
Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui.
"Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin.
En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä."
"Miksi?"
"Siksi vain."
"Niin, mutta miksi?"
Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan.
"Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte."
"Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä
siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on
hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi
tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan
toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia
minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella
minua."
"Enkä pelännyt", väitti Galahad.
"Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai
louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa
vaarallista naista!"
"En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä
sitoumus täytettävänä."
Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi.
"Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette
uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin
kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan."
"Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad.
"Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä
senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan
kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa."
"Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —"
"Mitä?"
"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun
olisi pitänyt olla kohtelias... Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä
sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte
sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"
Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.
"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin
kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä
sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad,
olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat
ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."
"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole
paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä
isäni kaltainen."
Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.
"Isännekö kaltainen?"
"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."
"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te
laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."
Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa
punastuivat.
"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen
poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini
kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota
tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta.
Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."
"Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te
oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!"
"Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad.
"Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?"
"Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette."
Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta.
"Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain
kiusoitellut teitä."
"Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?"
"Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä
hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani."
"Kuka se nainen on, Ettard?"
"Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään
minusta."
Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi.
Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä.
"Jos kerran on niin, on se niin... Saan sen kyllä selville... Kysyn
Ginevralta."
"Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!"
"Miksi ei?"
"Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä
typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa.
Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!"
Galahad kääntyi lähtemään.
"Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän.
"Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?"
Galahad pysähtyi.
"Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte
ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi
olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet
naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan."
Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän
jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää
kohti, mutta ei nähnyt mitään.
* * * * *
Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän
oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin
kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä.
"Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar.
"En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin
matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen... Otaksun
teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna."
"Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta
tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin
ylpeä teistä, Galahad."
Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen
kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa.
"Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra.
"Ei, kuningatar."
Kuningatar hymyili heikosti.
"Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä,
ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte
niin tehdä."
Galahad kumarsi jälleen kevyesti.
"Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa".
"Olette hyvin ystävällinen, kuningatar."
Seurasi painostava hiljaisuus:
"Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?"
"Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun
tehdä matkalle lähtiessäni."
"Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt
teitä näin mykkänä."
"Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin
kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —"
"Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar.
"Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin
harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka
asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen
joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään
pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta
ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas
sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista
selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita
saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen
isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa,
jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi."
"Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa
selostamaan."
"Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on
jotakin vinossa, koetan oikaista asian."
"Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja
sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti,
huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa
kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne.
Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen
rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan."
"Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia
vastaan? Ette siis enää halua —"
"Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että
hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta
ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille
lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin
kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain
tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi
hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua."
"Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä",
sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin."
"Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi
kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut
pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena
ihanteillenne, käymättä ankaraksi."
"Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa
puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut
työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte
minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin
teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat
käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet,
koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut
kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin
epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse
joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut
sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin
kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon
tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa
piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin
nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä
alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen
kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan
kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi,
jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani,
millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta
vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on."
Ginevra hymyili hänelle surullisesti.
"Mielijohteita!" sanoi hän. "Lancelot joutui ehkä pulaan kuullessaan,
että hänellä on poika, mutta en ole varma siitä. Hän on aina halunnut
poikaa. Elämä on hyvin omituisesti järjestetty, Galahad — se ehkä
auttaa meitä olemaan armeliaita — sillä tavallisesti ihmiset ovat
kiitollisia lapsistaan, kuinka tahansa he ovat syntyneet. Koska
mielenne nyt askartelee näissä asioissa, pitää teidän kuvitella
sellaisten miesten ja naisten tunteita, jotka ovat lapsettomia. Sillä
ei ole väliä, ovatko he hyviä vai huonoja ihmisiä. Huolimatta siitä,
mitä he saavat aikaan, he useinkin tuntevat olevansa hyödyttömiä.
Heissä on jokin mennyt lamaan. Joku aika sitten halveksitte
ruumiillista. Ja minä olen kehoittanut teitä luomaan sielun töitä,
mutta eläminen vain henkisessä maailmassa ei ole täydellisesti
tyydyttävää. Siinä että näkee itsensä nuorena jälleen omassa
lapsessaan, täytyy olla jotakin iloa. Sen täytyy olla kuin toinen
mahdollisuus."
"Tämä olisi kaikki totta, eikö niin, vaikka vanhemmat olisivat
naimisissakin? Äitini olisi pitänyt olla isäni vaimo. Sitä, miksi hän
ei ole, ei kukaan halua kertoa minulle, mutta saan sen kyllä selville.
Siinä juuri on sen synnillisyys, kuningatar. Pelkään siihen liittyvän
jonkin salaisen häpeän."
Ginevra hämmästytti häntä ojentamalla äkkiä kätensä.
"Hyvästi", sanoi hän. "Älkää antautuko vaaraan ja palatkaa luoksemme."