Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka
muurarit korjasivat vallia.
"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.
"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"
"No niin, mitä toivot?"
"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."
"Sano vain, koska kerran aloitit."
"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."
Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.
"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt
oman tarinasi."
"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.
"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."
"En hyväksykään."
Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.
"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu
lainkaan sinuun?"
"Mikä?"
"Esivanhempiesi käyttäytyminen."
"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini
vanhempiani kohtaan, jos he —"
"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko
sitä?" kysyi Arthur.
"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset
isästäni ja äidistäni."
"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen
niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta
elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."
Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.
"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä
eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa
ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että
äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä
tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."
"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.
"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."
"Mitä ajattelette hänestä?"
"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"
"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad.
"Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."
"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas,
"etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".
Galahad mietti hetkisen.
"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi
välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."
"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua
puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää
jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään
hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja
äitiään."
"En vaadi oikeutta tuomita heitä."
"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen
tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka
sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi
isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."
Galahad punastui ja näytti hieman nololta.
"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en
tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin
tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla
olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".
"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja
liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"
"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi
Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi,
kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi
pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta
mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta
äidillesi?"
"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.
"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"
Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin
alkeellista.
"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"
"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."
"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto
pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori
mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on
suurempi sydän ja jalommat ajatukset."
Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.
"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät
oikein?"
"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"
"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"
"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen
omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat
lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien,
synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene
käsittämään."
"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.
"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin
ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö,
ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten
muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin
hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää
heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he
eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän
erehdyksiensä: vuoksi?"
Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa
vilpittömyyttä.
"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs —
enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän
tekoaan."
"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa
loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."
"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa,
tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne.
Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta.
Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani
todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään.
Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne,
kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä.
Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan.
Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa
turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."
"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"
"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole
turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."
Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.
"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia...
Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista
tuli sivistyneitä?"
"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."
"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella
keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme
ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja
taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua
samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta
naista?"
"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.
Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa
lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät
nuoremmilta.
"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen
tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että
nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle,
kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme
heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä
siitä, saavat he jäädä kotiin."
Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi
parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.
"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin
ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat
opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me
olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen
onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme
hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad,
näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut
sen jo ennenkin."
"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä",
sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä
ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."
"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"
"Kyllä."
"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt
hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi
hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella
asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"
"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.
"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta
vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista.
Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten
ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen
heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän
ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä
sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole
palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri
kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin
linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."