II

Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka

muurarit korjasivat vallia.

"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.

"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"

"No niin, mitä toivot?"

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."

"Sano vain, koska kerran aloitit."

"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."

Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.

"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt

oman tarinasi."

"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.

"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."

"En hyväksykään."

Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.

"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu

lainkaan sinuun?"

"Mikä?"

"Esivanhempiesi käyttäytyminen."

"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini

vanhempiani kohtaan, jos he —"

"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko

sitä?" kysyi Arthur.

"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset

isästäni ja äidistäni."

"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen

niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta

elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."

Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.

"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä

eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa

ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että

äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä

tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."

"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.

"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."

"Mitä ajattelette hänestä?"

"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"

"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad.

"Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."

"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas,

"etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".

Galahad mietti hetkisen.

"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi

välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."

"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua

puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää

jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään

hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja

äitiään."

"En vaadi oikeutta tuomita heitä."

"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen

tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka

sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi

isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."

Galahad punastui ja näytti hieman nololta.

"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en

tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin

tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla

olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".

"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja

liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"

"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi

Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi,

kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi

pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta

mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta

äidillesi?"

"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.

"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"

Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin

alkeellista.

"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"

"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."

"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto

pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori

mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on

suurempi sydän ja jalommat ajatukset."

Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.

"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät

oikein?"

"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"

"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"

"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen

omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat

lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien,

synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene

käsittämään."

"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.

"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin

ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö,

ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten

muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin

hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää

heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he

eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän

erehdyksiensä: vuoksi?"

Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa

vilpittömyyttä.

"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs —

enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän

tekoaan."

"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa

loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."

"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa,

tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne.

Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta.

Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani

todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään.

Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne,

kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä.

Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan.

Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa

turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."

"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"

"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole

turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."

Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia...

Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista

tuli sivistyneitä?"

"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."

"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella

keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme

ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja

taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua

samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta

naista?"

"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.

Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa

lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät

nuoremmilta.

"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen

tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että

nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle,

kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme

heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä

siitä, saavat he jäädä kotiin."

Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi

parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.

"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin

ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat

opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me

olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen

onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme

hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad,

näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut

sen jo ennenkin."

"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä",

sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä

ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."

"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"

"Kyllä."

"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt

hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi

hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella

asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"

"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.

"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta

vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista.

Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten

ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen

heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän

ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä

sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole

palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri

kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin

linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."

Ritari Galahad · 第 41 / 52 题