I
Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen.
"Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole
nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen."
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän
on, ritari Lancelot?"
"Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot.
"Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta
puhutaan vielä paljon."
"Miksi?"
"Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista
nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina
vaarallisimpia."
"Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar.
Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia.
"Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä
pojastanne. Tuolla on penkki... Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa."
"En ole lainkaan varma siitä."
"Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen."
"Entä sitten?"
"Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta."
"Kerroitko sinä hänelle?"
"Lancelot!"
"Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?"
"Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut
mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen
puhetta."
"No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada
se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua
puhutella minua?"
"Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen
äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa."
"Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?"
"Hän on jo tuominnut."
"Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot.
"Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian.
Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?"
"Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi —
selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein
kaikilla miehillä on heikot hetkensä."
"Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja
oikeudenmukaisemmin."
"Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle...
Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?"
"Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos
tekisin niin, vihaisit minua."
"Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En
tuomitse häntä kokonaan."
"Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot.
"Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut."
"Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa
Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet
uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä.
Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?"
"Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän
sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin."
"Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä
naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä
vääryyttä sinulle."
"Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot,
"et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun
kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä,
jota jakelet Elainelle."
"Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos
keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?"
"Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua,
on siinä suuri ero."
"Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy
niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin
äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin
hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä."
"Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä."
"Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle
sen, mitä koetin opettaa sinulle."
"Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu
minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa."
"No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa
tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan
hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan
— hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt
nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin
silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen.
Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua
ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa
haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin
häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin
karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä
muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja
että hänen pitäisi sitä viljellä."
"Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa
olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua
kohtaan".
"Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut
ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan
toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja
kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että
hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta."
"Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri
tavalla."
"Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi
puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies,
joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja
minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua."
"Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa
sitä hänelle. Menen siitä takuuseen."
"Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?"
"Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että
kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka
suhteessa, oli syntiä?"
"En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan.
Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa
meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada
toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen
suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti."
"Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi
hänet?"
"En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi
oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti."
"Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen
ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta
en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on
nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun
rakastajasi."
"Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa
enemmän pojaltamme."
"Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin
menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni
suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä
niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen
shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa
ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni... Jos haluat, että
parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan
Elainen tähden?"
"Milloin olen ollut ankara sinulle?"
"No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa
kaulaani."
"Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan."
"Se johtui ainakin hänen aloitteestaan."
"Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin
menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta
olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla
harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin
kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle."
"Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi
mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet
enää sairastu siihen tautiin."
"Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi
asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan.
Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin
hyvää kuin suinkin."
"Eikä isästään", sanoi Lancelot.
"Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia
sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan
tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän
saavuttamiseksi."
"Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot.
"Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua."
"Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan
toisillemme sellaisia kuin tähän asti."
"Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot.
"Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä!
Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi
jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?"
"Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin
haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että
meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin,
mitä voin tehdä, ilmoita minulle."
"Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään."
"Mitä?"
"Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään
jotakin."
"Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se,
mitä hänen pitää etsiä?"
"Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin
etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen
mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla
huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat
vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville,
olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän
silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa."
"Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot.
"Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä."
"Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää
hänen luonnettaan."
"Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi."
"Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi
Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur
teitte".
"Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli
kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi
— ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä
ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi
keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin
valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen,
että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi."
"Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero."
"Pitääkö minun?" kysyi Lancelot.
"Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa
jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää
hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti
peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen
haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa."
"Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin
uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia."
"Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi
saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot,
mutta ei hän."
"Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla
pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin
annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui
minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä."