"Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa
puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo
luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä
on Bromel, ritari Bromel."
"Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan?
Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides."
Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen
hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun
Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja
pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen.
"Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel.
"Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten
tapahtunutta keskusteluamme."
"Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta
te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte
rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari
Galahadia."
"Niinkö?" kysyi kuningatar.
"Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi
Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten
eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen
poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen
terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen
äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen
jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille
näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin
puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa."
"Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana."
"Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen
ratsastaneen pois tänä aamuna."
"Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä
päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä."
"Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi
ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari
Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte,
voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa."
Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän
pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne.
"Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra.
"Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla
laiminlyöntiä harkituksi."
Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen.
"Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut —
oletteko Elainen veli?"
"En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin
läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —"
"Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut
Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?"
"Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi
tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta
Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman
alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan
tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä
hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet.
Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi,
epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin
arveluttava."
"Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra.
"Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen."
"Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel.
"Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon
kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä."
"Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen
rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä
naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on
luonteeltaan tavattoman uskollinen."
Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi.
"Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä."
Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi
omiin ajatuksiinsa.
"Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?"
"Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte
hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin
julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska
se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa
vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa."
"Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia?
"Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen
hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä
Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen
sen hänen puolestaan."
"Silloin te olette jalo mies."
"Jaloko, kuningatar?"
"Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi
rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua
vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät
mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette
huolikaan hänestä enää."
"Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi
Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä.
Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne
onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta."
"Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää
Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille
sitä, että hän petti tytön."
"Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi
Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui
siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää
Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä,
ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa.
Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?"
"Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä
vieläkin?"
"Kyllä, kuningatar."
Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä.
Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta.
"Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa.
Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?"
"Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona
silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on
kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on
toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä
laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän
käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin
mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista
riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan
häntä."
"Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?"
"Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä
tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille
vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on
suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin."
"Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että
Lancelot lähtee sinne?"
"Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan",
vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan
ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi —
sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin
pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui
Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen
pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa
Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen
Lancelotin."
"Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi
Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut
minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee... olen samaa mieltä kanssanne
siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea
sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä.
Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään
aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä,
mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä
Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa
tapauksissa, Elaine itse on valinnut."
"Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme,
että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin,
jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä.
Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri
sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa
hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei
ollutkaan sitä, mitä hän toivoi."
"Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?"
"En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin
tavallisesti."
"Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei
olisi entistä järkevämpi".
"Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia."
Ginevra nauroi.
"Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka
väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa
hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko
liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun
ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne
siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on
arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille.
En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa
se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain
vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät
siihen?"
"Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta
on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme
tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai
toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme
siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa
maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea,
ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja
antaa lopun pitää huolta itsestään."
"Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia."
Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään
sanomista.
"Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi
asiakseen —"
"Mitä?"
"Lähteä viemisille Corbiniin."
"Ritari Bromel... luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En
voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan
rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa,
ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on
häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon
vain, etten voi pyytää häntä."
"Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä
vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin
olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään
ehdotustanne".
"Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan
kiitollisuudenvelassa minulle?"
"Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan
teitä ritari Meliagrancea vastaan."
"Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen
velallisensa. En voi sanoa sen enempää."
"Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee
— ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte
hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli
tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä
toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut."
"Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen
onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän
olisi jäänyt yksin."
"Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja
tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka
Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin."
"Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain
ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon
miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean,
mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin
asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä
omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset."
"Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?"
"Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se
on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne."
"Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun
teidät lyötiin ritariksi."
"Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän
oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän
ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen
tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa
Elaineen kuin minullakaan."
"Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa
suuremman onnen, kuin useimmat meistä."
"Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua
siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten
kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään."
Ginevra hymyili.
"Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —"
Arthur seisoi ovella.
"Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen
perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on
ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä
luo."
"Niin pitäisikin", myönsi Arthur.
"Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?"
"Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo."
"Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan."
"Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne
perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja
ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin."
X
Kun Galahad ratsasti pihalle, seisoi Elaine ovella juttelemassa Alicen
ja ovenvartijan kanssa. Galahad koetti esiintyä niin arvokkaasti kuin
oli nähnyt muidenkin vieraiden tekevän. Hän hillitsi nauramishalunsa ja
laskeutui satulasta maahan hieman varovasti.
"Taivaan nimessä!" huudahti Alice. "He ovat lähettäneet hänet takaisin
jo!"
"Ei", huomautti Galahad, "he —" mutta muistikin samalla, miksi hän oli
tullut sinne.
Elaine suuteli häntä molemmille poskille ja näytti vastahakoisesti
päästävän hänet irti. Galahad puristi hänen kätensä omaansa, kun he
kävelivät halliin. Alice seurasi tietysti heitä, ja ovenvartijakin tuli
niin lähelle, että kuuli keskustelun.
"Oletpa kiltti poika muistaessasi minua", sanoi Elaine.
"En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka iloinen hovielämä olisi
haihduttanut meidät kaikki mielestäsi."
Hän auttoi Alicea varustusten riisumisessa ja työnsi sitten Galahadin
istumaan.
"Meillä on paistia puoliseksi", sanoi Alice. "Hänen lempisipulinsa
kera."
"Paisti on mainio, Alice", sanoi Galahad, "mutta ilman sipulia tällä
kertaa, ole niin hyvä".
"Hän ei pidä sipulista, se on selvää", sanoi Elaine.
"Kuka ei pidä, äiti?"
"En tiedä vielä. No niin, hovielämä miellyttää kai sinua, vai kuinka?"
"Se on loistavaa! Sinun pitäisi nähdä, äiti, kuinka siellä eletään — ja
sinä rakastaisit kuningatarta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että on
olemassa sellainen nainen."
"Hän on hämmästyttävä", myönsi Elaine. "Ymmärrän hänen kohdelleen sinua
hyvin."
"Tietysti. Hän sanoo tuntevansa kuin olisin hänen oma poikansa."
"Ei ole turvallista vaatia sen enempää keltään naiselta", sanoi Elaine.
"Kuinka isäsi jaksaa?"
"Hyvin, luullakseni. Hän on ratsastanut jonnekin — en ole nähnyt häntä
pariin kolmeen päivään."
"Otaksun, että Ginevra tuntee olevansa äiti hänellekin", sanoi Elaine.
"Hän pitää isästä, luullakseni", vastasi Galahad, "mutta ei näytä
olevan läheisissä suhteissa häneen. Et voi aavistaakaan, kuinka
kylmäkiskoinen isä on hovissa, ei lainkaan niin toverillinen kuin
täällä. Otaksun sen johtuvan hänen vastuunalaisuudestaan."
"Kuka pitää huolta vaatteittesi pesusta?" kysyi Alice, "Olen aina
halunnut tietää, kuinka se toimitetaan suuressa kartanossa."
"Ne ihmiset, jotka siistivät huoneen, ottavat vaatteet mukaansa ja
tuovat ne takaisin — ainakin enimmät. Olen menettänyt kaksi parasta
paitaani, äiti."
"Luulin sinun sanovan, että kuningatar paikkaa vaatteesi", sanoi
Elaine. "Se olisi aito äidillistä."
Galahad halveksi ivaa.
"Mitä uutta tänne kuuluu?" kysyi hän.
"Ei mitään. Elämme entiseen tapaamme niin hyvin kuin suinkin voimme
ilman sinua."
Galahad hämmentyi todetessaan, ettei ollut kaivannut äitiään.
"Oletteko jo ottanut osaa taisteluun, nuori herra?" kysyi ovenvartija.
"Luulin teidän matkustaneen hoviin taistelemaan kaikkia vastaan."
"Meillä on ollut siellä yhdet turnajaiset", vastasi Galahad.
"Otitko sinä osaa niihin?" kysyi hänen äitinsä.
"Kyllä. Minulla ei ollut siinä paljoakaan tekemistä."
"Isäsi ja kuningas eivät tietysti kamppailleet kanssasi", sanoi Elaine.
"Mutta kuningas lähettää minut oikealle asialle, jos suoriudun hyvin
tästä."
"Mistä?"
"Hän käski minun palata tänne tervehtimään sinua ja kertomaan kaikesta,
mitä olen tehnyt, ja sitten hän antaa minulle jonkin tärkeän tehtävän."
Elainen kasvot synkistyivät.
"Luulin aluksi sinun palanneen omasta tahdostasi."
"Äiti, tiedät minun tulevan mielelläni takaisin, mutta en ole ollut
vielä poissa pitkää aikaa."
"Se ei tunnu sinusta siltä", sanoi Elaine. "Alice, sinun on parasta
mennä katsomaan paistia."
Alice ymmärsi vihjauksen, ja ovenvartijakin seurasi häntä ulos
huoneesta.
"Et ole terveen näköinen", sanoi Galahad. "Oletko sairastanut?"
"Olen ollut hieman huonossa kunnossa", vastasi Elaine, "mutta nyt
olen jälleen terve. Viikon tai parin kuluttua olen ihan entiselläni.
Kuningatar on siis hyvin ystävällinen sinulle?"
"Tavattoman ystävällinen. Melkein joka päivä hän juttelee kanssani
tunnin verran."
"Missä?"
"En tiedä, mitä tarkoitat, äiti."
"Tapaatko sinä sattumalta hänet puutarhassa joka päivä?"
"Ei, vaan hänen huoneessaan tornissa. Menen tavallisesti sinne
iltapäivisin."
"Hän ei ehkä pidä siitä, Galahad — sinun tulee varoa vaivaamasta häntä."
"Hän käski minun tulla."
"Joka päiväkö?"
"Niin."
"Luuletko sen olevan järkevää, Galahad? Ihmiset saattavat ruveta
puhumaan sinusta — voivat sanoa sinun pitävän hänestä liian paljon tai
koettavan saada hänen suosiotaan puolellesi. Hän ei kai tapaa muita
miehiä joka päivä, vai tapaako?"
"No, no, äiti, siinä ei ole mitään väärää! Ei kukaan puhuisi hänestä."
"Minähän sanoinkin: sinusta."
"Ei ole mitään aihetta siihen. Olen oppinut häneltä paljon ja menen
sinne mielelläni. Hän on sinua vanhempi, eikö olekin?"
Elaine istui katsellen pojan kasvoja.
"Otaksun, että kohtaat kuninkaankin joka päivä."
"Päivällisellä", sanoi Galahad, "ja joskus muuallakin. Hän on hyvin
toimelias. Hän ei puhu paljoa, mutta on silti hyvin suopea minulle."
"Entä isäsi?"
"Kun hän on siellä, opettaa hän minua ohjaamaan hevosta tai käyttämään
keihästä, mutta suurimman osan ajasta hän on jossakin matkoilla."
"Olen iloinen, että saat edes hieman oleskella hänen seurassaan.
Hänellä on kai sinulle paljon enemmän sanomista kuin kuninkaalla?"
"Tuskin. Hän sanoo vain, mikä on tarpeellista, kyselee minulta hommiani
ja milloin olen puhutellut kuningatarta viimeksi — siinä onkin melkein
kaikki."
"Otaksun, ettei hänellä ole aikaa puhella paljon Corbinista."
"Ei ainakaan vielä."
"Ymmärrän", sanoi Elaine. "Ginevra pitää siis yksinään huolta
keskustelusta... Mistä hän sinulle juttelee, Galahad?
"Tulevaisuudestani — mikä minusta tulee. Pidän hänestä senvuoksi niin
paljon, että hänellä on jaloimmat ihanteet, mitä milloinkaan olen
kuullut. Hän tietää minun menestyvän tarpeeksi hyvin taistelijana,
mutta sanoo tahtovansa, että minusta kehittyisi ihan uudenlainen mies,
sellainen, jollaisiksi hänen mielestään miesten pitäisi kehittyä
sivistyneemmässä maailmassa — niin etteivät he riitelisi naisista ja
tuhlaisi tarmoaan sellaiseen — ymmärrät kyllä tarkoitukseni — vaan
seuraisivat jotakin loistavaa mielikuvaa loppuun saakka. Kunnes tapasin
hänet, ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka ilkeältä tavallinen
elämä minusta tuntui — hän pani minut tajuamaan oman makuni."
"Mitä sinä nimittäisit tavalliseksi elämäksi?"
"No sitä, jota miehet tavallisesti viettävät, kosiskellen naisia, ja
niin edespäin."
"Ja Ginevrako auttaa sinua kohoamaan sen yläpuolelle?"
"Äiti, hänellä on hurmaava tapa saada minut käsittämään sen uran
jalous, jolle hän toivoo minun antautuvan. Nyt voin ymmärtää, miksi
sanotaan hänen innoittaneen miehiä, kuten isääni ja kuningasta."
"Ovatko he esimerkkejä siitä, mitä hän haluaa?" kysyi Elaine.
"Tietysti, mutta hän näyttää ajattelevan, että vielä voisi olla jotakin
— en tahdo sanoa parempaa — mutta ehkä olisi helpompi seuraamalla
heidän esimerkkiään edistyä oikein pitkälle."
Elaine istui tarkastellen häntä. Hänen katseensa teki Galahadin
epämääräisesti levottomaksi.
"Sinun on parasta laittaa itsesi kuntoon päivällistä varten", sanoi
Elaine. "Huoneesi odottaa sinua — samassa kunnossa kuin lähtiessäsi."
Aterian aikana Elaine ei kysellyt häneltä Camelotin elämästä, vaan
huvitti häntä kotiuutisilla, sitten lähettäen hänet kuluttamaan
iltapäivänsä kartanon muiden miesten seurassa, jotka kaikki olivat
uteliaita näkemään hänet ja ylpeitä hänen alkavasta merkityksestään
suuressa maailmassa. Mutta illalla hän istui Elainen vieressä
kaari-ikkunan ääressä ja katseli puutarhaa.
"Kuinka kauan voit viipyä luonamme?"
"Kuningas salli minun itseni määrätä ajan", vastasi Galahad. "Luulen,
että lähden paluumatkalle huomenna. Hän lupasi lähettää minut tärkeälle
asialle, ja haluan kiihkeästi mennä takaisin sinne. Toivoakseni saan
piakkoin ratsastaa tätä tietä pitkin usein, äiti."
"Silloin on hauskaa tavata sinua", sanoi Elaine. "Olen ajatellut sitä,
mitä kerroit kuningattaresta. Galahad, en ollut kuvitellut sinua muuksi
kuin pojaksi. Kuinka hän tiesi sinun harrastavan rakkausasioita?"
"Enhän minä niitä harrasta."
"Mutta hän neuvoi sinua, ettet olisi samanlainen kuin ne miehet, jotka
kosiskelevat naisia. Minun mieleeni ei olisi koskaan pälkähtänyt
jutella sinulle sellaisista asioista."
"Ehkä olisi, äiti, jos olisit elänyt hovissa. Olen kertonut sinulle,
kuinka paljon pidän sikäläisestä elämästä — mutta olen saanut tietää
myös eräitä vastenmielisiä asioita, joita joskus sattuu noiden ihmisten
joukossa. Siellä kerrotaan parista kolmesta uljaasta miehestä, kuten
Gawainesta, että he rakastelevat naisia, jos naiset sallivat sen
tapahtua, ikäänkuin he olisivat naimisissa. Ja siellä onkin sellaisia
naisia. Kuulin hirvittävän jutun Gawainesta, että hän muutamia vuosia
sitten oli käyttäytynyt sillä tavalla erästä sievää tyttöä kohtaan, ja
tyttö oli synnyttänyt lapsen. Sitten tyttö tietysti tappoi itsensä."
"Kuinka hirmuista!" sanoi Elaine. "Miksi hän tappoi itsensä?"
"Hän ei voinut elää sellaisen häpeän jälkeen. En ymmärrä, kuinka
Gawaine kehtaa katsoa ihmisiä silmiin. Mutta juuri sitä kai kuningatar
ajatteli, kun hän neuvoi minua oikealle uralle."
"Pitäköön hän huolta omista asioistaan", sanoi Elaine. "Poikani ei
kaipaa neuvoja häneltä."
"Se oli pelkkää ystävällisyyttä hänen puoleltaan — sinä käsittäisit
sen, jos kuuntelisit häntä", sanoi Galahad. "Selostan sen huonosti,
mutta kun hän puhuu minulle, tunnen itseni paljoa voimakkaammaksi — en
voisi tehdä mitään ilkeää pitkään aikaan jälkeenpäin."
"Hän on epäilemättä ystävällinen — puhuin ajattelematta", sanoi Elaine.
"Olen kiitollinen hänen harrastuksestaan sinua kohtaan. Mitä isäsi
ajattelee hänen neuvoistaan?"
"En tiedä."
"Etkö ole keskustellut siitä hänen kanssaan?"
"En. Hänellä on niin paljon hommaa, ja sitäpaitsi olisi niin vaikeata
keskustella sellaisista pulmista isän kanssa, koska hän näyttää olevan
niin korkealla niiden yläpuolella."
"Luulen hänen huomanneen ne jalkainsa alla", sanoi Elaine.
"Älä vieraannu hänestä, Galahad."
"Nyt kun lähden toimittelemaan asioita, tapaan häntä ehkä useammin",
sanoi Galahad. "Kuningatar ei hyväksy taistelua, vaan pitää sitä
jäännöksenä vanhoilta villeiltä ajoilta ja haluaa, etten taistelisi
ollenkaan, ellen ole oikeassa."
"Emme rupea riitelemään näistä mielipiteistä", sanoi Elaine.
"Taisteleminen on aina näyttänyt julmalta tai naurettavalta. Isoisäsi
oli tavallisesti hyvin vihoissaan minulle, kun sanoin niin. Ihmettelen,
mitä hän ajattelisi pojastani, taistelijasta, joka on jo miehen
kokoinen."
"Äiti", sanoi Galahad, "olen ollut hyvin itsekäs. Ehkä isäkin on ollut
samanlainen. Olen ajatellut sitä palattuani kotiin. Sinun olisi pitänyt
päästä hoviin jo aikoja sitten. Sinä kuulut sinne. Miksi et voisi
lähteä sinne minun kanssani?"
"Olen ollut hovissa", vastasi Elaine. "Palaan sinne joskus katsomaan,
kuinka sinä edistyt, mutta en nyt — se on liian aikaista. Tulen sitten,
kun sinusta tulee hyvin kuuluisa mies. Nykyään sinä et tarvitse minua —
sinulla on kuningatar."
"Haluaisin niin mielelläni viedä sinut sinne mukanani."
"Galahad, olen iloinen, että säälit sitä tyttöparkaa, jota Gawaine
kohteli niin huonosti, vaikka minun täytyy sanoa, että hän oli tyhmä
tappaessaan itsensä. Olen huolissani pelosta, että nämä uudet ja jalot
haaveesi saattavat ehkä viekoitella sinut olemaan liian ankara hänelle
rakkauden takia ja liian lauhkea arvostellessasi hänen itsemurhaansa."
"Tarkoitat, että hänen olisi pitänyt kestää seuraukset osana
rangaistuksestaan."
"Galahad, en ole puhunut sinulle tällaisista asioista ennen, mutta en
ole varma siitä, menettelikö tyttö väärin rakastuessaan Gawainea. Se
kuulostaa siltä kuin Gawaine olisi tehnyt julmasti hylätessään hänet,
mutta se onkin ainoa synti, josta olen varma. Tahdon, että sinusta
tulee hyvä mies — muista, että minä olin äitisi ennen Ginevraa; tahdon,
että sinusta tulee sellainen mies, joka uskaltaa panna vaaraan jotakin
sen vuoksi, mitä toivoo koko sydämestään. Kuningattaren neuvo kuulostaa
minusta hieman ovelalta ja varovaiselta."
"Eihän se ole ovelaa, kun toivoo ihmisten viettävän nuhteetonta
elämää, vai onko?" kysyi Galahad. "Ilmaisin sen kaiketi taas huonosti
— hän sanoo inhoavansa sellaisia miehiä, jotka vaipuvat noudattamaan
turvallisia tottumuksiaan ja kokonaan unohtavat elää."
"Luulen meidän tarkoittavan samaa. Sillä ei ole väliä, kunhan vain
muistat olla jalo. Jos ajattelet minua ollessasi hänen luonaan —"
"Ajattelen sinua usein, äiti."
"No niin, kun niin teet, ajattele ystävällisesti."
"Miksi en niin tekisi?"
"Koska minä kuulun vanhempaan sukupolveen. Olen juuri huomannut sen.
Aatteesi hämmästyttävät minua hieman, ja senvuoksi sinun täytyy olla
jokseenkin kylmä minun aatteitani kohtaan."
Galahad oli jo kauan aikaa halunnut mennä nukkumaan. Jotakin oli
tapahtunut kodille tai hänelle, hän ei tiennyt kummalle. Sen täytyi
olla, niinkuin kuningas oli sanonut, että lyhytaikainen oleskelu
hovissa oli vanhentanut häntä äkkiä. Hän ei mielellään myöntänyt sitä,
mutta ei ollut oikein vireessä — hän tunsi epäsointua kaikessa, mitä
hänen äitinsä oli sanonut. Oliko hänen isänsä tuntenut samaa? Senkö
vuoksi ei kumpikaan heistä vieraillut Corbinissa?
* * * * *
Alice oli kattanut pöydälle herkullisen aamiaisen, mutta Galahad söi
vähän, ja sitten hän ilmoitti äidilleen, että hänen täytyi lähteä
paluumatkalle.
"Jää puoliselle, Galahad — et saa ruokaa matkalla."
"Alice panee kyllä evästä mukaani", vastasi Galahad, "ja ehdin
Camelotiin päivälliselle".
"Tiedät itse parhaiten, mitä sinulta odotetaan", sanoi Elaine.
Kun hän oli valmis lähtemään, kumartui hän hevosen selästä suutelemaan
äitiään.
"Tule kotiin niin usein kuin voit."
"Ratsastan tänne tulevalla viikolla — pyydän kuninkaalta luvan siihen.
Mutta aion puhua isälleni sinun tulostasi hoviin."
"Myöhemmin", sanoi Elaine.
Hän katseli Galahadia ovelta, ja kun Galahad katsoi taakseen juuri
ennen häviämistään näkyvistä porttitorniin, heilutti hän kättään ja
hymyili.
Galahad ratsasti tunnin tai enemmänkin kovaa vauhtia. Silloin liittyi
häneen sivupolulta tuleva ratsastaja, joka oli matkalla kuninkaan
kaupunkiin. Tämä mies oli Gawaine.
"Hei, Galahad!" huusi hän. "Kuinka Ettard voi?"
"En ole tavannut häntä äskettäin, mutta luulen hänen voivan hyvin."
"Nämä pienet riidat ja erot", sanoi Gawaine, "ovat tavallisia
varhaisemmilla asteilla".
"En tiedä, mistä puhutte", sanoi Galahad. "Olen käynyt kotona
tervehtimässä äitiäni."
"Olisitte helposti voinut tehdä pahempaakin", sanoi Gawaine.
"Toivoakseni äitinne jaksaa hyvin"?
Muuan heitä vastaan tuleva ratsastaja kiinnitti heidän huomionsa.
Hän osoittautui ritari Bromeliksi, joka oli matkalla kotiinsa. He
pysäyttivät hevosensa puhuakseen hänen kanssaan.
"Luulin sinun olevan vieraisilla äitisi luona, Galahad."
"Niin minä olinkin — lähdin juuri äsken Corbinista." Bromel oli
sennäköinen kuin haluaisi sanoa jotakin lisää, mutta jokin esti hänet
siitä. Hän ei näyttänyt niin iloiselta kuin tavallisesti.
"Hän asuu lähellä teitä, eikö niin?" kysyi Gawaine heidän jatkaessaan
matkaansa.
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Hän ei katsellut teitä ystävällisesti", sanoi Gawaine.
He ratsastivat jonkun matkaa ääneti.
"Hän keskeytti meidät", sanoi Gawaine. "Aioin kysyä, tarkoititteko,
ettette ole riidellyt Ettardin kanssa?"
"En tietysti ole!"
"Olen iloinen kuullessani sen. Olipa se onni."
Galahad ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. Gawaine kävi
miettiväiseksi.
"Ihmettelen", sanoi hän, "miksi ei äitinne milloinkaan mennyt
naimisiin".
"Mitä?" huudahti Galahad.
"Se ajatus ei ole lainkaan mahdoton", jatkoi Gawaine. "Bromel on
luullakseni kyllin ihastunut häneen."