"Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka
monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne
kuningattarellenne oikean ritarin tapaan."
"Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad.
"Olen kuullut, sen, mutta en teiltä."
"Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille
jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää
asian."
"Milloin palasitte?"
"Pari päivää sitten, kuningatar."
"En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan
teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi
selittää senkin."
Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää.
Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka
paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä.
"En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä."
"Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette,
Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta."
"Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad.
Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa.
"Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä
unta."
Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi.
"Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän.
Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta.
"Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton."
"Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste."
"Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt."
Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua
puhua enempää.
"Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä
vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa."
"Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi
Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun
hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle
selkänsä ja kävelleen pois."
"Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni".
Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta.
"Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?"
"En luullakseni. En ainakaan vielä."
"Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi."
"En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta
ketään, vaikka niin tekisinkin".
"Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad,
tapasitteko äitinne terveenä?"
"Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti."
"Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?"
"Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—"
"Mitä silloin tapahtui?"
"Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste."
"Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä
siihen", sanoi kuningatar.
"Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän
olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin
toiste."
"No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon
syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä
tavalla."
"Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad,
"enkä voi kunnioittaa heitä enää".
"Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko
kaikkia hovissa liikkuvia juoruja."
"Pelkään sen olevan totta, kuningatar."
Kuningatar epäröi hetkisen.
"Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua.
Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani,
Galahad."
Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen:
onnellisuutensa palaavan.
"Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se
varmasti silkkaa valhetta."
Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan
mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei.
"Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön
nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille."
"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa
kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut
sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."
"Mitä minä sanoin?"
"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä.
Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei
sille enää voi mitään."
"Se koski äitiänne."
"Niin."
"Ja isäänne."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."
Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.
"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar... Ja olin juuri luvannut
äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."
"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"
"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen
luokseen enää milloinkaan."
"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne
mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."
"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."
"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.
"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme
turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli
kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa.
Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä,
jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti,
mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella
haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile
— eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."
"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"
"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran
keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut
siitä."
"Ei koskaan", vastasi Galahad.
"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa
aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja
mitä he luullakseni vieläkin tekivät."
"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"
"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu
se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina
jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa,
moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta
naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin
epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin
siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä
epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai,
mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."
"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei
mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini
oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli
niin omituinen koti."
"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar.
"Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin
kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei
siinä ole rakkautta."
"Eikö ole rakkautta?"
"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti
häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain
siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen
lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."
Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen
paikalleen.
"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin
tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten
halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te
ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette
äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."
"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi
parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska
kerran puhun siitä teille?"
"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi
pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut
muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla
rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"
Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.
"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä
niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni
siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta
kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä
kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka
eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita,
mutta rakkaus on jaloa."
Galahad kalpeni.
"Tekin olette siis muuttunut!"
"Olen mitä?"
"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön
minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle,
mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi
isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista.
Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on
puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän
tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen
tuomita heitä."
"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa
tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos
käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"
"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä
nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."
"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja
väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"
"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?"
vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen
jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella,
jonka tiedän vääräksi?"
"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole
huomannut tätä piirrettä teissä ennen."
"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille
mieluista."
Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä
silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut
tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme
merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt
Lancelotin puoleen.
"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne,
josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"
"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole
antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä
vuoksi kannattaa elää."
"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.
"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."
"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan
arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"
Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän
hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet
totiseksi jälleen.
"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."
"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."
"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.
"Ja hylkäisitte minut?"
"Niin."
"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte
kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos
olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin
synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se
ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän
kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa
heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle
arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja
ikuisiksi ajoiksi."
"Mutta, kuningatar —"
"Luvatkaa, Galahad!"
"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"
"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin
isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä
kuninkaalta."
"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"
"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte
lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen
tietämään."