Lancelot tapasi Ginevran kävelemässä puutarhassa.
"Siitä on jo kulunut vuosisata, kun viimeksi sain puhutella sinua",
sanoi Ginevra. "En pidä näistä välinpitämättömyyden oireista."
"Jos ne vähänkin suututtaisivat sinua, et puhuisi niistä näin
tyytyväisesti. Et ole kaivannutkaan minua, Ginevra. Poikani on lyönyt
minut laudalta."
"Hän on viehättävä poika."
"Nähtävästi! Kun olen yrittänyt torniisi näinä viime päivinä, on Ettard
ilmoittanut minulle sinun juttelevan Galahadin kanssa. Odotin sinua
täällä tänään toivoen saavani siepata muutamia minuutteja itselleni
kalliista ajastasi."
Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja
tiesi olevansa siihen syytön.
"Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi
Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille.
"Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En
toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä,
pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet."
"Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen
mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan."
"Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan."
"Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä
on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia
suunnitelmia toisen henkilön urasta."
"Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin
vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman
syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle
osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä
kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät
vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava."
Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja
merkkejä.
"Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi
Ginevra.
"Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai
sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen
isänsä ja sinun rakastajasi".
"Isyyttä ei voi epäilläkään", sanoi Ginevra, "mutta viime vuosina olet
ollut rakastajani vain silloin tällöin. Tällä hetkellä ei sinussa
liene paljoakaan hellyyttä minua kohtaan. Olen melkein suutuksissani,
Lancelot."
"Luulen, että sinulla onkin siihen syytä, vaikken ole sitä lainkaan
tarkoittanut. Olen aina ollut rakastajasi. Silloinkin, kun olemme
riidelleet, tiesin riiteleväni juuri sen henkilön kanssa, jota rakastan
enimmän. En ole aina ollut varma siitä, että sinä rakastit minua yhtä
paljon."
Ginevra jäykistyi hieman.
"Sitä, kumpi meistä on uhrannut enemmän toisen hyväksi, emme voi ikinä
saada selville... Halusitko sanoa jotakin Galahadista?"
"Kyllä. Olen saanut tietää häneltä, että hän on menettänyt sydämensä
kokonaan sinulle. Hän sanoo sinun innoittavan häntä, eikä ymmärrä, mitä
hänelle on tapahtunut. Ginevra, sinä olet käyttänyt viehätysvoimaasi
niin nuoren pojan lumoamiseen. Sellainen ei ole rehellistä peliä."
Ginevran loistava tuuli palasi.
"Se on täydellisesti rehellistä! En ole koskaan tehnyt ainoatakaan
niin jaloa tekoa. Siitä ei kehity kuhertelua keski-ikäisen naisen ja
pojan välillä. Olipa hienotunteista sinun puoleltasi, Lancelot, että
vihjaisit siihen! Se on muuan niistä asioista, joita aion toimittaa
hänen hyväkseen — naisista ei saa olla hänelle mitään haittaa. Hänestä
tulee vielä minun mestariluomani."
"Sinun mitä?"
Ginevra nauroi iloisesti, vaikka Lancelot ajatteli naurun olevan
väkinäistä.
"Älkäämme poiketko enää vanhalle maaperälle, Lancelot. Halusin tehdä
jotakin Arthurista ja —"
"Ja jotakin minusta. Tiedän sen. Ja nyt olet saanut Galahadin haltuusi
vallan nuorena ja tällä kertaa aiot kehittää hänestä todellisen miehen."
"Kuten haluat", vastasi Ginevra. "Tarkoitan melkein juuri sitä."
"No niin, kun olet lopettanut hänen kehittämisensä, ei hänen oma
äitinsä tuntisi häntä, koska hän on jo nyt niin hämmentynyt."
"Ei hänen isänsäkään tuntisi häntä", sanoi Ginevra. "Mutta tässä
muutoksessa ei erityisesti Elaine ole mielessäni."
"Etkö haluaisi kuvailla minulle, millainen tästä mestariluomasta tulee?"
"Lancelot, olen ajatellut ihan uudenlaista miestä, alkuperäistä
tyyppiä. Ensiksikin hänestä tulee henkisesti voimakas ja ruumiillisesti
puhdas. Hän ei saa sellaista mielijohdettakaan, että hän katuisi tai
häpeisi jotakin eikä hän ikinä rakasta naista muulla tavalla kuin
poikasi nyt rakastaa minua."
"Vai niin", sanoi Lancelot. "Jos jätetään hetkiseksi syrjään se
mahdollisuus, että ihmisluonto voidaan muuttaa perinpohjin, niin
haluaisin tietää, mistä tämä onnellinen ajatus juolahti päähäsi"?
"Kokemuksesta, päinvastaisesta", vastasi Ginevra. "En ole milloinkaan
kohdannut sellaista miestä. Se on jotakin ihan uutta."
"Jumala ei ajatellut sitä luodessaan meidät", sanoi Lancelot. "Se on
todella alkuperäistä. Mutta eiköhän hänestä kehity hirmuinen öykkäri?"
"Vaara onkin juuri siinä, mutta luulen, että sen voi karttaa", sanoi
Ginevra. "Hänen huumoritajuaan pitää kehittää. Sinulta hän ei ole
perinyt paljoakaan, Lancelot."
"Hänellä on sekä isä että äiti", sanoi Lancelot. "Mutta mitä
hyötyä siitä on, jos otaksutaan, että voit tehdä hänestä sellaisen
luonnottoman pyhimyksen? Kuinka hänen on elettävä tässä tuntemassamme
maailmassa?"
"Aatteeni on sellainen, että sitä tarmoa, jonka toiset miehet tuhlaavat
rakkauteen ja uskollisuuteen tai niiden teeskentelyyn, voi yhtä hyvin
käyttää johonkin todelliseen työhön, tärkeään ja vakavaan. En koeta
valita hänelle työtä. Erehdyin juuri siinä, Lancelot, koettaessani
auttaa sinua; mutta silloin olin nuorempi etkä sinäkään ollut niin
nuori kuin Galahad nyt. Ei, aion pitää huolta siitä, että hänen
ihmeellinen tarmonsa kootaan varastoon, hitusenkaan siitä häviämättä
turhaan, kunnes se jonakin päivänä suorastaan räjähtää kauniilla
tavalla."
"Sellainen räjähtää kyllä, mutta ei kauniisti", sanoi Lancelot. "Olen
nähnyt niin tapahtuvan. Toivotko minun jäävän katselemaan, kuinka
turmelet poikani elämän?"
"Sinun ei tarvitse jäädä katselemaan", vastasi Ginevra. "Sitäpaitsi en
aio turmella hänen elämäänsä, jos olisin toiminut oman mieleni mukaan,
ei häntä olisi olemassakaan eikä hän varmastikaan olisi ilmestynyt
tänne hoviin. Mutta nyt on minun vuoroni, Lancelot. Sinun olisi pitänyt
hankkia hänelle sellainen äiti, joka olisi voinut kasvattaa hänet. Nyt
minä aion täyttää sen velvollisuuden itse."
"Kuin lieväksi kostoksi, voin käsittää sen", sanoi Lancelot. "En
kuitenkaan uskonut sinun voivan vaipua niin syvälle."
"Ei kostoksi, Lancelot — ei ollenkaan! Suon vain parhaalle osalle
itsestäni mahdollisuuden, jollaisesta se ei ole vielä koskaan
nauttinut."
"No niin", sanoi Lancelot, "aion olla läsnä suojelemassa häntä. Sinä
et varoita häntä ainoastaan naisista, vaan riistät häneltä vielä osan
hänen ihastuksestaan aseidenkäyttöön. Kun eräänä päivänä opetin häntä
miekkailemaan, teki hän tyhmiä kysymyksiä haluten tietää, milloin hän
taistelee oikealla puolella. Luulin järkeni heikentyneen jälleen tai
otaksuin itseäni niin kuuroksi, etten saanut selvää hänen sanoistaan.
Halusin tietää sen hölmön nimen, joka oli vihjaissut sellaisiin
vaikeuksiin, mutta silloin hän loukkaantui."
"Minä olin se hölmö, jota tarkoitit", sanoi Ginevra. "Niin, se on
mestariluomani toinen puoli. Toivon, että pelkkä taistelu alkaa tuntua
Galahadista vähemmän tärkeältä kuin taisteleminen oikealla puolella."
"En voi kuvitellakaan mitään ilkeämpää", sanoi Lancelot.
"Valitettavasti minun on pakko puhua näin, Ginevra, mutta jos opetat
hänelle sellaista viisastelua, ei hänestä ole säädyllisen miehen
toveriksi. Kuvittele, että joku on hänen apunsa tarpeessa, sanokaamme
jokin ystävä tai hänen isänsä tai äitinsä tai joku muukalainenkin, ja
hän jää punnitsemaan, kumpi riitapuolista on oikeammassa. Jos hän näkee
miehen lyövän naista, luulen sinun haluavan, että hän ottaa selville
ennen sekaantumistaan asiaan, onko nainen ansainnut selkäsaunan vai ei!"
"En ole ajatellut sitä sillä tavalla."
"Mutta niin hän ajattelee, kun kerran saat hänet ohjatuksi väärälle
tolalle", sanoi Lancelot.
Ginevra ei vastannut.
"En tarkoittanut ihan tätäkään, mutta sinä kykenet kyllä arvaamaan
ajatukseni", sanoi Lancelot.
Hän nousi seisaalle kuin odottaisi kuningattaren poistuvan puutarhasta
tai lähettävän hänet pois.
"Älä mene!" sanoi Ginevra. "Meillä on vielä muutakin keskusteltavaa.
Ymmärrän vihdoinkin muutamia asioita, joita et ole pukenut sanoiksi.
Ihmettelet, kuinka uskallan yllyttää Galahadia taistelemaan vain
totuuden puolesta, vaikka lähetin sinulle viestin, että tulisit
pelastamaan minut ritari Meliagrancen kynsistä."
"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleenikään — Meliagrance oli
valehtelija. Hän koetti vain tuottaa sinulle vaikeuksia, koska et
rakastanut häntä. Hän ei saanut sen enempää kuin ansaitsi".
"Hän syytti meitä siitä, että olemme lemmenliitossa", sanoi Ginevra,
"ja minua erikoisesti siitä, että olen uskoton Arthurille."
"Se ei ollut pääasia", sanoi Lancelot. "Syytökseen oli aiheena tuo
retkesi metsään, ja Meliagrance väitti sinun ratsastaneen sinne
kohtaamaan minua. Hän tiesi, etten ollut siellä, tai muussa tapauksessa
hän ei olisi pannut henkeään vaaraan. Hän oli siis pelkkä valehtelija."
Ginevra hymyili hänelle.
"No niin, millainen on sinun mielipiteesi siitä asiasta? Teinkö väärin
pelastaessani sinut pyynnöstäsi?"
"Lancelot, se oli kaiketi oma syyni, että olin pelastuksen tarpeessa.
Olin joutunut niin pahaan pulaan, etten voinut pelastua muuten. En
kuitenkaan ajattele sitä tapausta puhtaan oikeuden esimerkkinä."
"Enkö voi pelastaa henkeäsi antamatta jotakin esimerkkiä?" kysyi
Lancelot. "En kadu rakkauttamme enkä mitään sen seurauksia. Mutta
ehkä sinua on jo alkanut kaduttaa. Arvatenkin sinun on vaikea
kuvitella näitä täydellisyyksiä Galahadille, tuntematta itsekin niiden
vaikutusta."
"Kuuleppa", sanoi Ginevra, "alan juuri ymmärtää, kuinka me voimme elää
aatteiden maailmassa".
"Mitä ihmettä?" sanoi Lancelot. "Et suinkaan aio ruveta mystikoksi tai
sentapaiseksi?"
"Ehkä aion", vastasi Ginevra. "Kun ihminen alkaa ajatella sellaista
täydellisyyttä, jota ei ole milloinkaan nähnyt, eikö hän silloin elä
kuin toisessa maailmassa?"
"En ainakaan minä", sanoi Lancelot. "Minulla ei ole ikinä ollut
epäilyksiä siitä, missä maailmassa elän. Jos muutan johonkin toiseen
maailmaan, tiedän kai olevani siellä — muussa tapauksessa ei siinä ole
mitään eroa. Mutta siinä, että ihminen teeskentelee olevansa muualla
ollessaan täällä, on mielestäni jotakin järjetöntä, Ginevra. Älä opeta
tätä Galahadille."
"Tahdotko kävellä kanssani linnaan?" kysyi Ginevra. "Galahadilla on
varmasti enemmän vaikutusvaltaa minuun kuin minulla häneen. Voit jo
nähdä sen seuraukset. Tavallisesti olisi tästä tullut meidän kesken
riita, Lancelot, mutta se onkin ollut ajatusten vaihtoa."
V
He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors
olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista
ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja
Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä.
"Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä",
sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle.
Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin.
Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä
— on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä.
Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi
runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?"
"Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne,
Gawaine", sanoi Ginevra.
"Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin
ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin,
istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa
minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja
katsokaa sitten tulosta."
"Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin
enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä."
"No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle
Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei
puutarha saa olla hedelmätarha."
"Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka
minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille,
mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne,
Gawaine."
"Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen
olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan."
"Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!"
"Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette
siellä ihmeellisesti turvassa."
"Ettekö tulekaan, Galahad?"
"Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne."
"Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine.
"Niin teenkin", vastasi Galahad.
"No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi
Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa."
Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin
penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui
miellyttävältä olla yksinään.
"Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen
rinnallaan.
Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka
halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran
varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella
miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne
olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka
ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka
valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi.
"Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua."
Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui
penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa.
"Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard.
Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle
suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei
kuullut enää heidän ääniään.
"Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?"
"Anglides ja Gawaine."
"Ah, Gawaine, onko hän siellä?"
Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad
oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky.
"Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt
meidät kaikki niin onnellisiksi?"
"En tiedä siitä ollenkaan."
"Koska olette niin vakava ja elämällänne on tarkoitus. Toiset ovat
hyvin kilttejä, mutta he ovat Gawainen kaltaisia. Te teette todella
vielä jotakin ansiokasta."
"Toivoakseni", vastasi Galahad. Tämä ei kuulostanut kyllin
vaatimattomalta. "Mutta te olette ystävällinen saneessanne sen minulle.
En ymmärrä, miksi se ei ole samantekevää muille ihmisille."
"Voi, te ette ymmärrä!" sanoi Ettard. "Vain teidän oleskelunne täällä
tekee elämän helpommaksi niille meistä, jotka tuntevat samalla tavalla.
Erittäinkin naiselle. Useimmat miehet ajattelevat naisen harrastavan
vain kohteliaisuuksia, keveää puhelua ja rakkausseikkailuja ja muuta
sellaista. Tehän ymmärrätte, kuinka tyhmää ja merkityksetöntä se on. Ei
yksikään ajatteleva nainen halua Gawainen kaltaista miestä ystäväkseen.
Tarkoitan täysin vilpitöntä ystävyyttä, kuten voitte ymmärtää, ritari
Galahad, niinkuin miesten välillä — uskollista toveruutta. Jokainen
täällä tietää teidät sellaiseksi, ja te olettekin ainoa. Niin kauan
kuin olen oleskellut täällä hovissa, en ole jutellut kellekään tällä
tavalla."
Galahad oli syvästi liikutettu.
"Paljon kiitoksia siitä, että olette puhunut siitä minulle", sanoi hän.
"Ajattelin, että minun todella piti puhua. Se auttaa niin paljon,
kun saa tietää, mitä kaunista ihmiset sanovat. Ylistys auttaa meitä
kaikkia, mutta ihmiset useinkin jättävät sen antamatta, kunnes on liian
myöhäistä."
Hänen onnistui ilmaista jotakin omaa elämäänsä koskevaa viime
sanoillaan.
"Mutta teitähän ylistetään suuresti."
"Niinkö luulette?"
Vaikka Galahad kuinkakin vaivasi päätänsä, ei hän muistanut mitään.
"En ymmärrä, kuinka he voisivat sitä välttää", sanoi Ettard.
Galahad tunsi itsensä äkkiä vanhaksi ja häijyksi.
"Olen koko lailla teitä vanhempi", sanoi Ettard, "ja minulla on
melkoisesti kokemusta. Tuntuu oudolta, että te ymmärrätte niin hyvin."
"Se on meidän välistä luonnollista myötätuntoa — ettekö tekin ajattele
niin?" sanoi Galahad.
"En tietysti käsitä niin paljon kuin te, mutta tunnen olevani hyvin
paljon samaa mieltä kanssanne."
"Olen niin iloinen", sanoi Ettard. "Tunsin toisenlaisen miehen kerran."
"Kuka hän oli?"
"Ehkä minun ei pitäisi vaivata teitä huolillani. Ihmisten tulisi pitää
vastenmieliset asiat omina tietoinaan."
"Kun teillä kerran on ymmärtäväinen ystävä", sanoi Galahad, "voitte
mielestäni yhtä hyvin kertoa. Jos voisin auttaa teitä jollakin tavalla
—"
"Olette jo auttanutkin", keskeytti Ettard. "Siinä ei ole todellakaan
mitään kertomista — koska sellaista voi tapahtua jokaiselle naiselle,
jolla on hienot tunteet."
"Mitä sitten?" kysyi Galahad.
"Voi, se tapahtui jo kauan aikaa sitten, mutta se on muuan niistä
asioista, joita ei hevin unohdeta."
"Varmaankaan ei", myönsi Galahad.
"Hän sanoi rakastavansa minua ja uskon hänen rakastaneenkin omalla
tavallaan, enkä minä voinut olla rakastamatta häntä. En vielä
sittenkään, kun olin saanut hänestä selon. Se on pahinta kaikesta,
ettekö tekin ajattele niin, kun rakastaa jotakuta, joka ei kelpaa
ihanteeksi?"
"Kyllä", vastasi Galahad. "Mikä vika hänessä oli?"
"Ah, hän oli kyllä kelvollinen omalla tavallaan, ja useimmat naiset
olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun opin tuntemaan hänet paremmin,
huomasin, että hän oli — no niin, vain rakastaja. Tehän ymmärrätte."
"Tietysti", vastasi Galahad. "Ei lainkaan ihanteenne."
"Kaukana siitä", sanoi Ettard. "Tiesin teidän käsittävän sen."
He tarkastelivat maisemaa yhdessä.
"Mutta millainen onkaan ihanteenne?" kysyi Galahad.
"Ystävä", vastasi Ettard, "mies, joka voi olla myötätuntoinen olematta
silti äitelä, joka ei halua suutelolta eikä muutakaan sellaista
ilkeää. Miehillä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, miltä sellainen
muutamista naisista tuntuu. Pidän kohteliaasta käytöksestä, tietysti,
mutta siinä onkin suuri ero."
"On varmasti!"
"Rakas isäni osasi käyttäytyä kohteliaasti", sanoi Ettard. "Hän
kumartui suutelemaan äitini kättä mitä kunnioittavimmalla tavalla.
Sellainen ei ole alhaista rakastelua, vaan kunnianosoitusta. Mutta mikä
mies kykenee siihen nykyään? Heidän tunteensa ovat joko tavallisia tai
—epäjaloja, se luullakseni on sopiva sana."
"Mitä muuta pitäisi ihanteeksenne sopivan miehen tehdä?"
"Paitsi sitäkö, että hän suutelisi kättäni?" sanoi Ettard. "Käytin sitä
vain esimerkkinä. Hän kunnioittaisi kaikkia naisia samalla jalolla
tavalla ja halveksisi sellaisia miehiä ja naisia, jotka antautuvat
rakkaudeksi nimitettyyn intohimoon."
"Minä ainakin", sanoi Galahad, "olen päättänyt, etten mene ikinä
naimisiin".
"Ette naimisiin! Mutta miksi?"
"Syistä, joista olemme keskustelleet. Ystävyys on paljoa parempaa,
paljoa epäitsekkäämpää, niin paljon henkevämpää."
"En tahtoisi liioitella", sanoi Ettard. "Avioliitto voi olla hyvinkin
henkevä. Olen varma, että se on mahdollista."
"Se on antautumista", sanoi Galahad. "Siinä on jotakin alhaista."
"Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut."
"En ole sanonut sitä."
"Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on
juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea."
Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut.
"Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard.
"Kiitoksia", vastasi Galahad.
"Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole
onni."
He ajattelivat tätä aatetta ääneti.
"Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard.
"Antakaa minun katsoa kättänne."
"En usko siihen."
"En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin
kummallisen tarkasti... Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä."
Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista
povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard
kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi
avaruuteen.
"Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva... Ehkä on
parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni."
"Mitä siinä on?"
Ettard päästi hänen kätensä irti.
"Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen
on pelkkää hölynpölyä."
"Kertokaa minulle, mitä näitte."
Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille.
"En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta...
Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen... tai piakkoin
rakastutte... ei, olette jo ... ettekä voi mennä naimisiin hänen
kanssaan."
"En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad.
"Se on hyvin jaloa rakkautta... kah, tässä on toinen... ja sekin on
jaloa."
"Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad.
"En voi vielä sanoa sitä varmasti."
"No niin, en tahdokaan."
"Se on kummallinen viiva... Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä
toinen nainen... ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti... Ei voi
tietää, mitä sitten seuraa."
"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.
"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.
"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."
"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin
kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin
hyvin onnellinen?"
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta
tietysti en sitä haluakaan".
"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä
hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"
Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma,
pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli,
kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen
ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja
painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen
huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.
Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut
huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän.
"Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni,
kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta."