Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen
poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia
tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja
katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen
hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän
päähän ja katsellut sieltä kamppailua.
"Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra
sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja
koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa.
"Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella
häntä", sanoi Arthur.
Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota
kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin
kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa.
"Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika".
He pitivät silmällä hänen lähestymistään.
"Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella
siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin
ihailtavaksi?"
Kuningatar tuijotti häneen.
Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin
hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista.
"Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra.
"Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä
yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on."
"Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla
on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin
ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti."
"Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar.
"He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino."
Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta
Anglides pahastui huomautuksesta.
"Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua."
"Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta
nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?"
"Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti
olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen
yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet
tulemaan Galahadin avuksi."
"En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin
vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on
sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —"
"Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä
siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on
vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni
oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut
täällä lainkaan."
"Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän
jälkeen?"
"Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides.
"Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän
Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa."
"Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard.
"Mutta tämä onkin melko nuori."
Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä.
"Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille
usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen.
Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä
nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa
pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä
paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta."
Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut
muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet
hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin
erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut
olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi
hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle.
"Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme
kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia."
Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin
hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa
kohteliaisuuksitta.
"Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte
itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle".
"Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas
Arthur!"
"Siinäkö kaikki?"
"Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen."
Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi
Galahadia.
"Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei
tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia
miehiä."
"En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad.
"Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi
heidänlaisiaan."
Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin
mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta
hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa.
"Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä
tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette
uran".
"Kuningatar, näettekö te sen?"
"En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden
ritarillisuuden uran."
Galahad näytti hämmentyneeltä.
"Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos
ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni
itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän
vaikeuksista, kun niitä sattuu."
"Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?"
"Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!"
vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin."
"Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä,
että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja
rangaista vääryyttä. Entä sitten?"
"Eikö siinä ole jo kaikki?"
"Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta
elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä,
että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä
korjaamaan sitä."
Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta.
"Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt
mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin
villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä."
"Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita.
Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä.
Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin."
"Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta
teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita
villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan
jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat
todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda."
"Mitä?"
"En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen
aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?"
"Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa
silloin tällöin kauniita naisia."
Ginevra nauroi.
"Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme.
Jättäkää naiset pois siitä."
"En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad.
"Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin
päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi?
Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei
kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi
tarkkaavaisuuttanne."
"Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista
ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?"
"Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi... Ette suinkaan ole
rakastunut keneenkään?"
Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä.
"Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar,
en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan
siitä; mutta toivon joskus rakastuvani."
"Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki
tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen
kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen,
ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen
suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi.
Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos
mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa."
"Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —"
"Mitä sitten?"
"Ehkä minun ei sovi sanoa sitä."
"Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin."
"Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin
useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!"
"Galahad, miehet sanovat meidän innoittavan heitä, mutta se ei tunkeudu
heihin kovinkaan syvälle. He eivät jatka edistymistään. Jos he
kauneutemme lumoissa, kuten he sanovat, huomaavat jonkun mainion asian
suoritettavakseen, suorittavat he sen yhä uudestaan, kunnes maailma saa
siitä kyllikseen, ja joku yleinen hyväntekijä pysäyttää heidät. He ovat
taistelleet toisiaan vastaan ja kunnioittaneet naisiaan jonkun aikaa.
Senvuoksi teidän pitää antautua uudelle uralle — olla rehellinen ja
alkuperäinen."
Galahad oli hetkisen vaiti.
"Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?"
"Kyllä."
"Luulin ritari Meliagrancen tehneen teille jotakin vääryyttä, ja te
lähetitte hakemaan isääni, ja hän tuli avuksenne."
"Se on totta."
"No niin, ettekö ajatellut isäni taitoa aseiden käytössä melko
hyödylliseksi?"
Kuningatar hämmästyi eikä hänellä ollut valmista vastausta ja kuitenkin
Galahadin terävyys näytti miellyttävän häntä.
"Pidän isäänne suuressa kunniassa, Galahad, ja olen hänelle suuressa
kiitollisuuden velassa monesta asiasta. En arvostele häntä — en
ainakaan perinpohjaisesti. Mutta hänen taitonsa aseiden käytössä,
teidän pitää myöntää se, oli hyödyksi vain senvuoksi, että Meliagrance
haastoi kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Väitän Meliagrancen
käyttämää keinoa viattomuuteni tai syyllisyyteni toteamiseksi tyhmäksi
ja vääräksi."
"Kuningatar, ette suinkaan tarkoita menettäneenne uskoanne
kaksintaisteluun jumalantuomiona?"
"Mikäli voin muistaa", vastasi Ginevra, "en ole koskaan siihen uskonut".
"Todellako kuningatar? Sehän on taistelija-ammattimme huippu — tämä
usko, että viaton mies kykenee voittamaan sellaisen miehen, joka on
väärässä!"
"Toivoisin sen olevan totta, Galahad, mutta sittenkin luulen, että
voiton vie väkevin käsivarsi, virein ratsu, terävin silmä ja suurin
taito ja kokemus. Viattomuudella ja hyveellä ei ole siinä mitään
tekemistä."
"Ette varmaankaan tiedä, kuinka hirmuista se on!... Ette voi tietää!
Teidän ei sopisi puhua tuolla tavalla."
"Miksi ei, jos se vain on totta?"
"Koska se tarkoittaa, että isäni, joka aina voittaa, on ehkä joskus
ollut väärällä puolella — jopa silloinkin, kun hän puolusti —"
"Kuunnelkaa minua hetkinen, Galahad. Isänne on opettanut teidät
taistelemaan niin hyvin, että luultavasti kykenette voittamaan kaikki
muut paitsi häntä. Luuletteko olevanne täydellinen — tarkoitan, aina
oikeassa, paitsi silloin, kun taistelette isäänne vastaan?"
"En luule itseäni täydelliseksi."
"Mutta luullakseni tulette aina voittamaan."
"Tämä on hirveintä, mitä minulle koskaan on tapahtunut!" sanoi Galahad.
"Se on muuan uusi aate", sanoi Ginevra. "Aatteet tulevat vastoin
tahtoammekin!"
"Luulen sentään, ettei asia olekaan niin paha, kuin ensin ajattelin",
sanoi Galahad. "Isäni voittaisi tietysti. Hän on sellainen, jota
sanoisin täydelliseksi mieheksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä
käsitettä. Ettekö tekin sanoisi niin?"
"Galahad", vastasi kuningatar, "isänne ja minä olemme viettäneet
melkein puolet elämästämme yhdessä mieheni hovissa. Nyt en kykene
arvostelemaan häntä puolueettomasti. Mutta sanani eivät tarkoittaneet
erityisesti häntä — te vain tulkitsitte ne niin."
"Kuningatar, en tiedä, millä kannalla nyt olen — en ole varma, voinko
enää taistella oikein taitavasti... Mutta jollei siinä sittenkään ole
mitään, miksi onnittelitte minua eilen?"
"Rakas poika", vastasi Ginevra, "olin iloinen nähdessäni teidän
voittavan — en lainkaan sanonut, että olitte oikeassa. Liittyikö
eiliseen kamppailuun jotakin, minkä vuoksi teidän olisi pitänyt olla
oikeassa? Mutta jos tämä vaivaa teitä, miksi ette voi asettua sille
kannalle, että olitte oikeassa kaikissa tapauksissa? Tehän voitte
siihen sovittaa erään näistä uusista tavoista. Te voitatte aina, mutta
ennenkuin aloitatte, koettakaa päästä varmuuteen siitä, että olette
oikeassa. Silloin ei ehkä taistelua enää tarvitakaan."
Ettard tuli huoneeseen tyynesti ja kuitenkin sennäköisenä kuin hänellä
olisi tärkeä asia.
"Kuningatar, sitten kun pääsette vapaaksi, haluaa kuningas puhutella
teitä."
"Hetkisen kuluttua, Ettard."
Ettard poistui huoneesta.
"Nyt, kun hän on mennyt, sallikaa minun varoittaa teitä", sanoi
Ginevra. "Älkää salliko Ettardin panna päätänne pyörälle. Huomaan hänen
valmistautuvan siihen yritykseen."
"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Galahad. "En pidä hänestä ollenkaan.
Hänellä on terävä kieli."
"Niin onkin", sanoi kuningatar, "ja lämmin sydän. Ja pahinta kaikesta,
hän on teille liian vanhakin. Siitä saattaa ehkä tulla hänen suurin
viehätyksensä. Teidänlaisenne nuoret miehet alistuvat useinkin pari
kertaa heitä vanhempien naisten tahtoon. Mutta en halua, että pilaatte
elämänne rakkausseikkailulla."