VII

Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin

mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra

käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan

kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat

olivat kukkia tulvillaan.

"Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra.

"Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa,

ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin

mielelläni koota niitä kerran vielä."

"Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides.

"Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset

viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja

hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille

valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin

vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla."

"Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin

ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista

elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme."

"Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit

saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen

rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat

takaisin luoksemme."

"Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo

sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on

meidän olla muuta kuin filosofeja."

"Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua

nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna."

"Mutta huomenna ei ole vapunpäivä, kuningatar", sanoi Anglides.

"Ei meidän eikä vuodenkaan kannalta, mutta mitä ovatkaan päivämäärät?

Sydän määrää iän, ja minä aion lähteä."

Kun hän puhui siitä Arthurille myöhemmin, oli Arthur eri mieltä asiasta.

"Te naiset ette voi lähteä ratsastamaan metsiin yksinänne", sanoi hän.

"Ottakaa muutamia miehiä mukaanne."

"Eivätkö metsät ole täydellisesti turvalliset", kysyi Ginevra. "Luulin

niiden olevan niin hyvässä kunnossa, ettei, sinulla ole enää mitään

tehtävää siellä."

"Ne ovatkin turvalliset", vastasi Arthur, "mutta näyttäisi hyvin

omituiselta, jos ratsastaisitte sinne seurueetta. Miehet tulevat oikein

iloisiksi saadessaan lähteä mukaanne."

"He turmelisivat meiltä kaiken huvin, Arthur. Tämä, että haluan lähteä

noukkimaan kukkia entiseen tapaani, on muuan oikkuni. Meidän pitää

teeskennellä, muistella noita menneitä aikoja emmekä voi tehdä sitä,

jos siellä on miehiäkin. Tahdon lähteä sinne Anglideksen ja Ettardin

kanssa; me voimme suojella toisiamme ja lupaan, etten ratsasta kauaksi."

"En pidä siitä", sanoi Arthur. "Palaatte ehkä kotiin turvallisesti,

mutta se on silti väärin. Tämä ei ole lainkaan terveen järkesi

mukaista."

"Ei terveen järjen", vastasi Ginevra, "vaan jonkin paljon korkeamman".

"Mihin aikaan palaatte?"

"Iltapäivän puolivälissä, emme myöhemmin."

"No niin, annan sinulle lomaa siihen saakka", sanoi Arthur, "mutta

ellet ole palannut silloin, lähetän hakemaan sinua".

He ratsastivat pois linnasta seuraavana aamuna ennen camelotilaisten

heräämistä. Ginevra oli naamiaistuulella; hän oli löytänyt tyttömäisen

puvun eräästä vanhasta arkusta, ja hänen silmänsä säteilivät

seikkailunhalusta. Anglides ja Ettard olivat myötätuntoisia,

mutta unisia. Aamuilma värisytti heitä. Linnantornista saattoi

vartija katsella noiden kolmen kiemurtelevan tasangon poikki, kun

he suuntasivat kulkunsa suorinta tietä pitkin metsään. Hän näki

heidän pysähtyvän varjon laidalle hetkiseksi, ikäänkuin he olisivat

keskustelleet matkan suunnasta. Sitten he katosivat puiden väliin.

Metsä oli kostea, kuten Ginevra olikin sanonut sen olevan, mutta tämä

kosteus ei tuntunut kasteelta. Jotakin sen ihanuudesta oli haihtunut.

Ehkä he kaikki olivat liian herkkiä vaikutteille. He olivat varmasti

hermostuneita ja kiihottivat hevosensakin samanlaisiksi — nuo kolme

kaunista päätä olivat pystyssä korvat höröllään odottaen jotakin

yllätystä. He olivat jo syvällä metsässä, ennenkuin Ginevra rikkoi

hiljaisuuden.

"En ole koskaan voinut määritellä suhdettani metsiin", sanoi hän.

"Mihin, kuningatar?" kysyi Anglides.

"Näihin tällaisiin puihin — metsiin."

"Onko niissä sitten jotakin salaperäistä?"

"Kyllä", vastasi Ginevra. "En tiedä ikinä, pidänkö niistä vai en."

"Hyväinen aika, luulin meidän tulleen tänne tänään juuri siksi, että te

pidätte metsistä!"

"Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että

voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme

niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että

meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme

puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa

metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää.

Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan

eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että

eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että

metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen

hakkauttavan kaikki puut maahan."

"Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard.

"Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei

ole ainoatakaan miestä."

Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti.

"Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra.

"Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat

päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse

voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto."

"Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä

milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää

ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut

suuressa seinäryijyssänne kotona."

"Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan

raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole

koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät,

kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne

suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat

louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme

sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla

puistakin."

"En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään

usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan."

"Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme

jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka —

käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme."

He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat

eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat

lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin

puihin ja noukkivat kukkia.

"Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra.

"Olen vieläkin nuori."

"Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen,

miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta

mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät

ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin

erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla,

mihin käännymme, näemme itsemme."

Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen

pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli

heittänyt palmikkonsa hartioilleen.

"Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja

naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat

vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee

jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut

koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota

voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni

jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme

tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina

hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole

rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden

hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus."

"Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava

asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani

näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet

ovat olleet täällä työssä kirveineen."

"Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi

Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo

tuntikausia."

"Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen

saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta.

No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret

pöydäksemme."

"Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?"

kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen,

että niin hyvin tunnette nämä metsät."

"En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä

pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä

niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin

sinulle."

"En luule välittäväni lainkaan jättiläisistä enkä louhikäärmeistä",

sanoi Ettard, "mutta toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon

kovakuoriaisia. Voitteko todellakin nauttia ateriastanne täällä? Niin

monen vuoden ja sellaisten ponnistusten jälkeen voidakseen sivistyä

ja saada olonsa mukavaksi lähteä tällaiselle huviretkelle — onko se

laitaa?"

"Tämä ei ole mikään huviretki", sanoi Ginevra. "Huomautuksesi eivät

sovi ollenkaan. Tämä on kevätretki, henkinen tilaisuus. Otin ruokaa

mukaani vain siksi, ettet sinä eikä Anglides voi tulla toimeen ilman

sitä. Nyt se suo teille voimia paluumatkalle. Meidän pitää lähteä

hetkisen kuluttua, jos mielimme päästä kotiin iltapäivän puolivälissä."

He ratsastivat kovaa vauhtia, kunnes saapuivat ensimmäisen tien haaraan.

"Minne päin nyt?" kysyi Anglides.

"Tuonne — muistat kai tuon poikkilatvaisen koivun?" vastasi Ginevra.

"En", sanoi Anglides. "Muistelen tulleemme tänne tuota toista tietä

pitkin."

"Se vie samalle suunnalle kaikissa tapauksissa", sanoi Ettard.

"Pääsemme varmasti lopulta tasangolle."

Seuraavassa käänteessä he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, mihin päin

heidän piti lähteä, ja vielä seuraavassakin sen jälkeen. Sitten Ginevra

pysäytti hevosensa äkkiä. Muuan mies istui satulassaan katsellen heitä

eräältä tien vieressä sijaitsevalta aukiolta niin hiljaa, etteivät he

olleet huomanneet häntä.

"Olette poistunut kauaksi kotoanne, kuningatar Ginevra", sanoi hän.

"Ah, ritari Meliagrancehan siellä onkin! Niin, ratsastimme jonkun

matkaa metsään, mutta olemme nyt nähtävästi kääntyneet väärälle

polulle."

"Olette todellakin, jos tarkoituksenne on ratsastaa Camelotiin. Se on

ihan toisella suunnalla. Saanko opastaa teidät takaisin?"

"Se ei ole lainkaan tarpeellista, kiitoksia vain", vastasi Ginevra,

"jos ohjaatte meidät oikealle suunnalle".

Mies ei liikahtanutkaan. Naiset huomasivat siirtyvänsä lähemmäksi

toisiaan hieman hermostuneina odottaessaan häntä. Vihdoin hän ratsasti

edelle puhumatta sanaakaan, ja Ginevra viittasi hovinaisilleen, että he

seuraisivat häntä.

"Miehenne ovat olleet kummallisen välinpitämättömiä erotessaan teistä

näin", sanoi Meliagrance.

"Tulimme tänne yksinämme, ritari Meliagrance. Ette voisi arvata sitä,

mutta olemme kolme kevätretkelle lähtenyttä maalaistyttöä. Lähdin

uudistamaan nuoruuttani."

"Tämä aika on jo myöhäinen kevätretkille", sanoi Meliagrance.

"Vuodenaika —"

"Ah, älkää kertoko sitä meille, koska sen jo tiedämme?" sanoi

kuningatar. "Aika lentää ja niin se todella tekee. Onko tämä se polku,

jota meidän pitää seurata? En halua tuottaa teille minkäänlaisia

hankaluuksia, ritari Meliagrance."

"Ei mitään hankaluuksia, kuningatar. Tämä on juuri se polku, mutta se

vie linnani ohi, ja olin matkalla kotiini, kun tapasimme toisemme."

He ratsastivat niin kauan aikaa, että olisivat päässeet jo Camelotiin,

jos vain olisivat seuranneet samaa polkua, jota pitkin olivat sinne

tulleetkin. Meliagrance ei koettanutkaan aloittaa keskustelua, eivätkä

nuo kolme naista jaksaneet enää laskea kaikkia teitä tai käännöksiä.

"En voi ymmärtää, miksi se vie meiltä niin paljon aikaa", sanoi

Ginevra. "Vaikka eksyimmekin, olimme vain ratsastaneet muutamia

tunteja. Emme voi mitenkään olla matkalla Camelotia kohti. Ja aurinko

alkaa jo laskea."

"Tämä on lyhyin tie, kuningatar", sanoi Meliagrance. "Teidän

vallassanne on ilmoittaa, kuinka kauas olette ratsastaneet ja minne

koetitte päästä."

"En pidä huomautuksestanne, ritari Meliagrance!" Ginevra pysäytti

hevosensa. "Mihin te opastatte meitä? Pelkään luottaneeni teihin

liiaksi. Opastakaa meitä suoraan, jos henkenne on teille rakas."

Meliagrance pyörähti päin ja uhmasi häntä kapealla polulla.

"Kuningatar, en halunnut lainkaan tunkeutua seuraanne, mutta te

pyysitte, että opastaisin teidät pois metsästä. Olen seurannut suorinta

polkua, kuten kuningas Arthur tai kuka tahansa hänen ritareistaan voi

todistaa. Sitä, mikä teidät ensiksikin toi tänne, en tiedä, ja olen

viimeinen vaatimaan teitä vastuuseen siitä. Teidän täytyy ymmärtää,

kuinka tukalaa se olisi minulle, jos joku hovista löytäisi meidät

täältä yksinäisyydestä meidän voimatta ilmoittaa päteviä syitä sen

puolustukseksi, ettemme ole oikeilla paikoillamme. Luvallanne näytän

teille tien ja poistun luotanne nyt. Mutta koska ette voi luottaa

minuun niin paljon, että saisin opastaa teitä, noudatatte tuskin

neuvojanikaan."

"Näyttäkää meille suorin tie sitten", sanoi Ginevra, "ja me tulemme

kyllä toimeen yksinämmekin. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi en

luottaisi teihin, ritari Meliagrance, mutta lupasin palata kotiin

iltapäivän puolivälissä, ja Arthur lähettää nyt miehensä hakemaan

meitä. Meillä ei olisi ollut lainkaan aikaa tähän pitkään kierrokseen,

jonka nyt olemme tehneet."

Meliagrance ohjasi hevosensa pensaikkoon ja antoi heidän ratsastaa

ohitseen.

"Tienne on hyvin selvä tästä alkaen — suoraan vain eteenpäin ja toinen

polku vasemmalle."

Kun he katsoivat taakseen nähdäkseen seurasiko hän heitä oli hän

kadonnut näkyvistä, ja varjot näyttivät synkkenevän metsässä.

"Tämä on hyvin valitettavaa", sanoi Ginevra. "Melkein ketä muuta

tahansa olisi ollut hauskempi puhutella kuin Meliagrancea. Ihmettelen,

mitä tekemistä hänellä oli täällä."

"Hän oli matkalla linnaansa", sanoi Anglides. "En tiennyt, että hänen

kotinsa sijaitsee tässä metsässä."

"En minäkään tai muutoin olisin pysytellyt kukkia poimiessani

ainakin muutaman penikulman päässä siitä", sanoi Ginevra. "Mutta

vaikka niinkin, miksi hän ratsasti yksinään ja aseettomana? Tunnen

jonkinlaista levottomuutta siitä, että hän seurasi jälkiämme, ja ehkä

hän on vieläkin takanamme."

"Tässä on toinen käänne", sanoi Ettard. "Älkäämme enää eksykö pois

tieltä."

Ratsastettuaan vähän aikaa polkua pitkin he saapuivat vanhan linnan

edustalle, laajalle kentälle. Tie jatkui portin vieritse.

"Tämä on hänen linnansa", sanoi Ettard. "Ettekö ole iloinen, ettei hän

ole kotona?"

"Ratsastakaa eteenpäin nopeasti", sanoi Ginevra.

Mutta juuri portin kohdalla astui kolme miestä esille varjosta, tarttui

hevosten suitsiin ja talutti ne hyvin päättävästi linnanpihalle. He

kuulivat portin sulkeutuvan takanaan. He puolittain odottivat näkevänsä

rosvojoukon pihalla, mutta siellä seisoi vain yksi aseeton mies.

"Epäilin petosta ja olinkin oikeassa", sanoi Ginevra.

"Saatte maksaa tämän kalliisti."

"Minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni tänne ennen teitä", sanoi

Meliagrance, "eikä minulla senvuoksi ollut aikaa kohteliaampaan

vastaanottoon. Suotte kai meille anteeksi linnamme vaatimattoman

kunnon? Olen pahoillani, ettei täällä nyt satu olemaan ainoatakaan

naista, mutta nämä miehet näyttävät teille huoneenne."

Hän jätti heidät seisomaan sinne ja hävisi mustaan sisäänkäytävään,

joka oli pihan nurkassa. Nuo kolme miestä auttoivat naisia laskeutumaan

maahan hevosten selästä ja opastivat heidät portaita myöten käytävään,

jonka kummallakin puolella oli koppimaisia huoneita. Ginevra ei

vastustellut lainkaan, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kun

he astuivat huoneihinsa, sulkivat miehet ovet. Ginevra odotti avaimen

kiertymistä lukossa, mutta tätä vankilan tuntua ei lisätty.

"Miehet poistuivat luultavasti hetkisen kuluttua", ajatteli hän. Hän

aukaisi ovensa tyynesti. Mies oli vielä siellä.

"Haluan puhutella hovinaisiani."

"Ei käy päinsä, kuningatar, ikävä kyllä."

"Tahdotteko ilmoittaa ritari Meliagrancelle, että haluan puhutella

häntä?"

Mies sanoi jotakin eräälle toverilleen, viitaten sitten Ginevraa

sulkemaan ovensa. Meliagrance astui huoneeseen hetkisen kuluttua

koputtamatta, sulki oven tullessaan ja odotti hänen sanojaan.

"Mitä tarkoitatte ottaessanne minut vangiksi?"

"Vain sitä — olette nyt vankini."

"Voitteko hetkistäkään olettaa voivanne salata tätä väkivaltaa

kuninkaalta? Vaikka olenkin vallassanne nyt, vaatii hän teidät tästä

hirvittävälle tilille."

"En halua ollenkaan tehdä teille minkäänlaista väkivaltaa, vaikka

suvaitsette niin olettaa. Olette vankini tällä haavaa. Kuten sanoitte,

en aio lainkaan salata sitä."

"Ritari Meliagrance, parempi on, jos tapatte minut heti kuin että

pidätte minua täällä vastoin tahtoani."

"Ymmärrätte minut ihan väärin, kuningatar — en aio tehdä teille

minkäänlaista vahinkoa enkä tiedä, kuka voi nuhdella minua siitä, että

pidätän teitä."

"Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ette olisi uskaltanut!"

"Tarkoitatte, kun Lancelot oli täällä, kuningatar. Mutta silloin ei

esiintynytkään tilaisuutta teidän pidättämiseenne."

"Mikä tilaisuus tämä sitten on?"

Meliagrance epäröi ennenkuin vastasi.

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuningatar, millaisessa asiassa

lähditte retkellenne seurueetta. Vangitessani teidät täytin vain

velvollisuuteni uskollisuudesta kuningastani kohtaan. En ole koskaan

uskonut Lancelotin kuolleen enkä sitäkään, että te ja hän olitte

riidelleet niin kovasti, ettei sovinnosta voinut olla puhettakaan.

Olitte liian rohkea lähtiessänne tapaamaan rakastajaanne tänne metsään

ihan kuninkaan silmien edessä. Petollisuutenne saa nyt äkillisen lopun."

"Uskotte siis todellakin, että Lancelot on rakastajani ja että —"

"Kuningatar, tiedämme kaikki, että Lancelot oli rakastajanne, ja uskon

teidän lähteneen tänään retkellenne tavataksenne hänet."

"Jos hän olisi niin lähellä kuin sanotte, Meliagrance, tunnette vaaran,

johon silloin joutuisitte."

Ritari hymyili hänelle sanomatta mitään. Kuningattaren järki hämmentyi

hänen ihmetellessään, voisiko Lancelot olla saavutettavissa.

Meliagrance kääntyi mennäkseen.

"Te tarkoitatte jotakin kaikella tällä", sanoi Ginevra. "Mitä te

minulta haluatte?"

"En mitään nyt, kuningatar. Himoitsin rakkauttanne silloin, kun

kerrottiin teidän ja Lancelotin eronneen. Olitte rakastanut häntä ja

ajattelin voivani taivuttaa teidät rakastamaan hieman minuakin. Mutta

se oli erehdys, jonka pakotitte minut tuntemaan."

"Siis suoraan sanoen", sanoi Ginevra, "koska en halunnut teitä

rakastajakseni, suljette minut tänne näännyttääksenne minut nälkään,

luullakseni, tai jotenkin muuten taivuttaaksenne minut!"

"Toistan vieläkin, ettei teidän tarvitse kärsiä minkäänlaista

väkivaltaa minun puoleltani."

"Lieneekö Arthur samaa mieltä siitä, että olette nyt niin oikeassa kuin

luulette olevanne, ritari Meliagrance?".

"Kysykää sitä häneltä, kun hän tulee tänne", sanoi Meliagrance. "Olen

lähettänyt noutamaan häntä."

"Kerron hänelle, miksi ahdistelette minua."

"Kertokaa hänelle mitä haluatte. Näiden ovien ulkopuolella seisovat

miehet tietävät minun puhutelleen teitä vain omasta pyynnöstänne.

Olen lähettänyt sanan kuninkaalle, että hänen vaimonsa aikoi saapua

sopimuksen mukaan tapaamaan rakastajaansa, Lancelotia, määrättyyn

paikkaan ja että olen vanginnut hänet. Olen valmis puolustamaan tätä

syytöstäni ruumiillani."

"Meliagrance, en ole milloinkaan elämässäni kuullut tuollaisia

tyhmyyksiä! Lancelot ei oleskele tässä metsässä, ja hovinaiseni

tietävät aikomuksemme viattomuuden."

"Minulla ei ole mitään tekemistä siinä, kuningatar. Tulitte seurueetta,

ja sen, miksi niin teitte, saatte selittää miehellenne. Tapasin teidät

kuitenkin kaukana suunnastanne, kokonaan vastakkaiselta taholta kuin

missä Camelot sijaitsee. Antakaamme kuninkaan päättää."

"Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen,

että olettekin pelkkä sotamies."

"Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte

kai minulle luvan poistua?"

Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista

melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat

kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta.

"Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?"

"Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia

vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten

meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur."

"En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun

aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää

teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi

ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa

asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur,

pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin

sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen.

Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään,

että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään

tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen

tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa,

olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta."

"Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä,

mikäli minä tiedän."

"Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi

Meliagrance.

"Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte

itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin."

"Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä.

Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä."

"En ole ollenkaan varma siitä", sanoi Arthur. "Otatte sellaisen vastuun

niskoillenne, että vangitsette vaimoni ja syytätte häntä siitä, että

hän on tullut tänne metsään tapaamaan Lancelotia. Teillä täytyy olla

jokin syy, jonka vuoksi ajattelette Lancelotin oleskelevan täällä. Mikä

on perusteenne?"

"Se tosiseikka, että kuningatar tuli tänne niin omituisella tavalla,

saattaa kelvata syyksi", vastasi Meliagrance. "Mutta en ole lakimies.

Tahdon taistella jokaista vastaan, joka haluaa väittää puheitani

valheeksi, paitsi teitä vastaan, kuningas Arthur — en tietystikään voi

taistella kanssanne."

"Tule kotiin, Ginevra. Saamme ajatella tätä tarkemmin."

"Siinä ei ole mitään ajattelemista, kuningas Arthur", sanoi

Meliagrance. "Olen lausunut syytöksen ja vaadin tilaisuutta todistaa

sen. Määrätkää päivä, ja minä tulen sinne puolustamaan sanojani."

Arthur kohdisti terävän ja surullisen katseensa kauniiseen vaimoonsa ja

vihastuneeseen mieheen.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin. "Minä määrään päivän."

Ginevra haetti ritari Borsin luokseen seuraavana iltapäivänä.

"Olen apunne tarpeessa", sanoi hän. "Voitteko saada Lancelotin

käsiinne?"

"Kuningatar", vastasi Bors, "en tiedä, haluaako ritari Lancelot —"

"Kyllä hän haluaa", sanoi Ginevra. "Ilmoittakaa hänelle että pyydän

häneltä anteeksi. Olen nöyryytetty. Olen vaarassa, ehkä hengenvaarassa,

eikä kukaan muu voi niin varmasti pelastaa minua. Hänen pitää olla

täällä kymmenentenä päivänä tästä lukien — maanantaina viikon päästä

— voidakseen ryhtyä taisteluun ritari Meliagrancea vastaan. Sanokaa

hänelle, ettei hänen tarvitse tulla, jos hän on lakannut rakastamasta

minua — en tahdo siinä tapauksessa enää elää, Mutta nyt rukoilen häntä

polvillani."