"Mitä ratsastamiseen tulee", sanoi Lancelot, "epäilen, voinko opettaa
sinulle paljon enempää. Olet todella hyvin taitava siinä. Mutta keihään
käyttämisessä sinulla vielä on jotakin opittavaa. Muista, että kevyt
keihääsi on vain leikkikalu. Aioin sanoa, että opit tempun kokemuksesta
ja sitten kun tulet painavammaksi ja lihaksesi terästyvät, mutta siinä
ei ole vielä kaikki: sinun pitää käyttää hyödyksesi koko painoasi.
Paino sen tekee. Oma ja hevosen paino keihään tueksi juuri silloin, kun
pistät vastustajaasi. Ensiksikään et nojaa tarpeeksi eteenpäin, ja —"
"Jos sallisit minun ottaa pitemmän vauhdin", sanoi Galahad. "Kun saan
hevosen hyvään vauhtiin, tiedän voivani tehdä sen."
"Kuta pitempi vauhti, sitä heikompi isku, sen olen aina huomannut",
vastasi Lancelot. "Milloin tahansa olen nähnyt miehen ottavan liian
pitkän vauhdin, tiesin hänen hidastuttavan sitä viime hetkellä ja
silloin voin kohottaa hänet hevosen selästä perin helposti."
"Mutta minäpä en hidastuttaisikaan vauhtiani."
"Kuvittelet vain, ettet hidastuttaisi. Ei, ainoastaan niin pitkä
välimatka, että voit tukea iskuasi koko painollasi. Kuta taitavampi
olet, sitä lyhyemmän vauhdin tarvitset. Siinä on Tristramilla ja
minulla aina ollut etu puolellamme — me saatoimme liikkua melko
pienellä alalla. Mutta jotkut muut, kuten Gawainekin, tarvitsevat koko
kentän itselleen."
"Koetanko vielä kerran?" kysyi Galahad, "Luulen käsittäväni sen nyt."
"Olet väsyksissä. Huomenna. Vie hevoset pois ja lähtekäämme sitten
linnaan. Äitisi odottaa meitä piakkoin."
Elaine odotti heitä puutarhassa. Hän katsoi pitkää poikaansa ja
Lancelotia, joka oli laihempi kuin milloinkaan ennen, hiusten alkaessa
jo harmaantua. Joskus katsellessaan näitä erottamattomia toveruksia hän
melkein luuli näkevänsä unta.
"Mitä olette hommanneet tänään iltapäivällä, Galahad?"
"Olemme leikkineet turnajaisia. Edistyn vähitellen, äiti — jonkun ajan
kuluttua alan jo kelvata hänelle vastukseksi."
"Kuinka voitkaan puhua noin isästäsi? Jos joskus maailmassa osaat
jotakin, on hän sen sinulle opettanut."
"Oh, hän on ihan oikeassa!" sanoi Lancelot. "Kun hän kasvaa suureksi,
kehittyy hänestä minua etevämpi keihään käsittelijä."
"En usko sitä", sanoi Elaine, "mutta iloitsen sentään, että hän
edistyy. Sinä teet hänestä ritarin ennen pitkää, huomaan sen."
"Niin juuri, isä — vai mitä? Minut pitää lyötämän ritariksi ja sitten
lähden hakemaan seikkailuja muiden miesten tapaan."
Elaine nauroi.
"Olet jo melkein viisitoistavuotias — kuten muutkin miehet."
"Sekin on jo hyvä juttu, äiti — tahdotko lyödä minut ritariksi, isä?
Lähtekäämme matkalle ja tehkäämme jotakin yhdessä. En ymmärrä, miksi
pysyttelet niin syrjässä."
"Ritarin arvon saavutat kyllä ajan mittaan", vastasi Lancelot. "Älä ole
kärsimätön."
"Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, Galahad", sanoi Elaine.
"Et ole vielä valmis siihen. Et tietäisi, mihin se sinua velvoittaa."
"Enköhän sentään!"
"No niin, mitä tekisit, jos isäsi tekisi sinusta ritarin tänään
iltapäivällä?"
"Lähtisin hakemaan jotakin vastustajaa."
Elaine nauroi jälleen.
"Luulen, että hyökkäisit melkein jokaisen kimppuun, joka sattuisi
tulemaan vastaasi."
"Haluaisin pelastaa ihmisiä vaarasta samalla tavalla kuin isäkin ennen
vanhaan."
"Auttaisit ehkä jotakuta onnetonta naistakin, vai mitä?" kysyi Elaine.
"Sellaisia ei ole olemassa nykyään, niin isä sanoi minulle."
"Ei olekaan", myönsi Elaine. "Jos niitä olisi, pelastaisi hän ne itse."
"Ainoa laji ritareita, jollaiseksi en halua tulla", sanoi Galahad, "on
— no niin, oletko tavannut ritari Bromelin, isä? Hän pysyttelee vain
kotonaan."
"Bromel raukka!" sanoi Elaine. Mutta hän hymyili.
"Olin unohtanut hänet", sanoi Lancelot. "Olen ollut täällä — kuinka
kauan olen ollutkaan täällä, Elaine? Melkein neljä vuotta, eikö niin?"
"Siitä alkaen, kun paranit", vastasi Elaine. "Ennen sitä — mutta miksi
puhuisimme siitä, Lancelot?"
"Järkeni on vielä heikko tai muussa tapauksessa olisin kyllä muistanut
Bromelin. Missä olet nähnyt hänet, Galahad?"
"Ah, hänen tapanaan oli tulla tänne joskus! Hän ratsastaa huonosti,
isä, ja on vielä juhlallisempi kuin sinä."
"Isäsi ei ole juhlallinen, Galahad — hän oli vain sairas kauan aikaa."
"Oh, isä ja minä ymmärrämme mainiosti toisiamme! Hänessä ei ole mitään
vikaa. Mutta ei kukaan voisi sanoa sinua hilpeäksi vai voisiko, isä?"
"Jos he niin sanoisivat, erehtyisivät he", vastasi Lancelot. "Gawaine
saattaa laskea leikkiä ja Tristram osaa laulaa, mutta kun olin sinun
ikäisesi, oli minun pakko raivata itselleni tie ylöspäin. Silloin
liityin Arthuriin, ja meillä oli liian paljon työtä, voidaksemme
jalostaa keveimpiä puoliamme — tiedoilla ja kirjoilla ja muilla
samanlaisilla asioilla."
"Minäkin pidän enemmän todellisesta työstä", sanoi Galahad,
"sellaisesta, mitä sinä ja Arthur tavallisesti teitte. Juuri senvuoksi
haluan päästäkin ritariksi."
"Mutta vaikeus on siinä", sanoi Lancelot, "että todellinen työ on jo
tehty. Nykyään ritarien täytyy hakea louhikäärmeitä ja jättiläisiä,
koska ne eivät tule heitä vastaan julkisilla teillä."
"Tämä on vain isäsi hauskaa pilaa, Galahad — hän ei ole koskaan
elämässään kohdannut louhikäärmettä."
"Se riippuu siitä, miltä kannalta sitä katsellaan", sanoi Lancelot.
"Olen kokenut melko paljon."
"Jos maailmassa olisi jotakin tehtävää", sanoi Galahad, "luulen, ettei
Bromelkaan tahtoisi oleskella kotonaan. En ollut ajatellut sitä. Kuinka
Arthur kuluttaa aikaansa?"
"Viihtymällä hyvin vaimonsa seurassa", vastasi Elaine.
"Jonakin päivänä saat nähdä hänet, toivoakseni", sanoi Lancelot. "Hän
oli paras ystäväni."
"Eikö hän enää ole, isä?"
"Galahad, isäsi on väsynyt — hän on uhrannut sinulle koko päivän. Vien
hänet huoneeseeni lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä."
"Ja minä lähden katsomaan, kuinka hevoset ovat kestäneet sen", sanoi
Galahad.
* * * * *
Elainen huoneessa Lancelot vaipui syvään tuoliin.
"Oletko hyvin väsynyt, Lancelot?"
"En erittäin."
"Olen pahoillani, että ryhdyimme juttelemaan tuosta aiheesta."
Lancelot ei sanonut mitään.
"Ja olen pahoillani, että puhuin niin Ginevrasta."
Lancelot ei kohottanut katsettaan.
"Huolimatta kaikesta siitä, mitä olen koettanut tehdä, et rakasta minua
vai rakastatko?"
"Teet minut onnettomaksi tuolla kysymykselläsi, Elaine. Mitä toivot
minun vastaavan? Pelastit järkeni jollakin tavalla hoidollasi — olet
ottanut minut luoksesi ja antanut minulle suojaa, vaikka olenkin
häviölle joutunut mies. En voi olla tarpeeksi kiitollinen sinulle...
Mutta sinäkin tiedät, kuinka se kaikki alkoi."
"Lancelot, voisin sanoa olevani suruissani paitsi yhden asian tähden."
"Galahadiako tarkoitat?"
"Niin. Luulen hänen alkavan kiintyä minuun, ja jos voin säilyttää hänen
rakkautensa, saan sinunkin rakkautesi jollakin tavalla, Lancelot. Olen
kiitollinen sairaudellesi — se soi minulle tilaisuuden olla hyödyksi
sinulle ja teki sinusta ainakin joksikin aikaa toverin hänelle. Hän
ihailee sinua."
"Hänen tulevaisuutensa on epätietoinen, Elaine. Kun hänet lyödään
ritariksi, kuten hän haluaa, ratsastaa hän pois — en kuitenkaan ymmärrä
minne, ja mitä tekemään. Et suinkaan halua menettää häntä?"
"En menetäkään. Hän palaa kyllä silloin tällöin, ja jos jäät tänne,
vaikka et rakastakaan minua, saan nauttia jonkinlaisesta onnesta
hoitaessani teitä molempia."
"Älä petä itseäsi, Elaine — hän ei tule takaisin. Sellaiset miehet
eivät ikinä tee niin. Ja minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle jo
aikaisemmin, etten voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa — minun olisi
pitänyt matkustaa jo aikoja sitten."
"Tiesin sen, Lancelot! Huomasin sinun eilen katselevan Camelotiin päin.
Olet melkein terve."
"Camelotiinko? Elaine, se on viimeinen paikka, minne aion mennä. Sinun
ei tarvitse olla enää mustasukkainen Ginevralle. Hän ei päästäisi
minua lähelleenkään — voin vain toivoa sydämestäni, että hän on
kokonaan unohtanut olemassaoloni. Ei, minä lähden pois Arthurin koko
kuningaskunnasta omaan maahani. Raukkamaista on toimia haamun tavalla
ja ahdistaa entistä maailmaani — minun pitäisi pysyä siellä tai olla
sieltä kerta kaikkiaan poissa."
"Jos voit tulla onnellisemmaksi kaukana luotani", sanoi Elaine,
"silloin sinun pitää lähteä. Mutta ei varmastikaan ennenkuin olet
saanut takaisin kaikki voimasi — olet vielä silloin tällöin hyvin
heikko."
"Väität aina samaa, Elaine. Mutta en saa voimiani takaisin, ennenkuin
alan käyttää niitä — toimettomuus pitää minua heikkona."
"Ota Galahad mukaasi — matka tekee hänelle hyvää, ja silloin voit
jatkaa hänen harjoittamistaan."
"Sittenpähän nähdään", vastasi Lancelot. "Mutta mielestäni hänen
pitäisi jäädä tänne vielä joksikin aikaa. En ole sopivin toveri
hänelle. Hänen pitäisi aloittaa oikein — Arthurin hovissa."
"No niin, mutta ellet sinä ole siellä kumoamassa juoruja, saattaa hän
kuulla joitakin vastenmielisiä asioita Camelotissa."
"Kuinka paljon hän tietää?"
"Hän tietää, että sinä olet hänen isänsä, tietysti — siinä kaikki."
"Luuleeko hän sinua vaimokseni?"
"Oletan hänen luulevan — varmaan hän luuleekin."
"Tarkoitatko, että olet sanonut hänelle niin?"
Elaine ei vastannut.
"No niin, en moiti sinua siitä paljonkaan. Myöhemmin hän saa sen kyllä
selville."
Elaine katseli hänen riutuneita kasvojaan.
"Lancelot, enkö voi taivuttaa sinua millään tavalla?"
"Mitä tekemään?"
"Rakastamaan minua — tulemaan miehekseni — viettämään lopun elämästämme
yhdessä. Meillähän on poika — ja meillä olisi kaikkea muutakin, jos
vain rakastaisit minua."
Lancelot suoristautui tuolillaan ja tuijotti lattiaan.
"En voi tehdä niin, Elaine. Olisimme voineet olla ystäviä — ja nyt
olemmekin. Ajattelen vieläkin, että teit silloin sekä minulle että
itsellesi vääryyttä. Se ärsyttää. Mutta toiselta puolen olen sinulle
kiitollisuudenvelassa hengestäni tai ainakin järjestäni. Mutta en
rakasta ketään enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään, niinkuin
kerran rakastin Ginevraa. Sitä et saa minulta vaatia."
"Rakastat häntä vieläkin", sanoi Elaine. "Siinä on koko vaikeus.
Huolimatta kaikista noista ilkeyksistä, joista hän sinua syyttää,
palaisit hänen luokseen heti, jos hän esimerkiksi huomenna kutsuisi.
Menisit takaisin sellaiseen suhteeseen, josta kiilto on jo kulunut
pois. Jos hän soisi sinulle tilaisuuden, tulisi sinusta hänen
raukkamainen orjansa."
"Hän ei suo minulle sellaista tilaisuutta", vastasi Lancelot, "minkä
vuoksi en voikaan ryhtyä väittelemään kanssasi luulottelemastasi
orjuudesta. Hän ei lähetä hakemaan minua, ja jos hän niin tekisikin,
en luullakseni lähtisi. Kerran olisin tehnyt niin, mutta en nyt enää.
Se elämäni osa on jo lopussa. Viittasin vain siihen kuin mittaan,
millaista rakkaus voi olla. Sinun ja minun ei sovi mennä naimisiin
keskenämme, ellemme tunne sellaista intohimoa. Epäilen, tunnetko
sinäkään sitä, ja tiedän, etten minä sitä tunne. Sydämessäni ei ole
enää jäljellä rakkautta kellekään."
"Olet kokonaan väärässä", sanoi Elaine. "Rakastat Ginevraa yhtä
kiihkeästi kuin ennenkin, ja jonakin päivänä hän lähettää sinulle
sanan, ja sinä menet sinne. Mikä antaa hänelle sellaisen voiman? Et
ollut onnellinen hänen kanssaan — tunsit itsesi syylliseksi. Mutta
hän sai aina käsitellä sinua mielensä mukaan. Kun ajattelen, kuinka
rakastan sinua ja kuinka julmasti hän sinua kohtelee, ja että milloin
tahansa hän koukistaa pikkusormensa, käännät minulle heti selkäsi,
voitko kuvitella, miltä minusta tuntuu? Kun lähdet, seuraa sinua
pian Galahad, jolloin jään ihan yksikseni. En itseni, vaan hänen
vuokseen tahdoin tutustuttaa hänet sinuun. Kun se nyt on tapahtunut,
menetän hänet. Kun hän tapaa Ginevran jonakin päivänä lähimmässä
tulevaisuudessa, luulen hänen joutuvan saman lumouksen valtaan. Jos
Ginevra joskus arvaa, kuinka kipeästi se minuun koskee, koettaa hän
parhaansa riistääkseen poikani minulta."
"Valtiatar", ilmoitti Alice, "ritari Bors on alakerrassa. Hän saapui
juuri tuoden viestin ritari Lancelotille."
"Tiedän, mitä ritari Bors haluaa", sanoi Elaine. "Siitä alkaen,
jolloin hän sai selville oleskelupaikkasi, olen tiennyt hänen tulevan
tänne jonakin päivänä ja vievän sinut mukanaan Ginevran luokse. Olen
varma, että hän on nyt tullut tänne juuri siinä tarkoituksessa.
Mene alakertaan lausumaan hänet tervetulleeksi, Lancelot. He ovat
taluttaneet hänen hevosensa pois, ja hän odottaa sinua."
"Tämä ei ole minun linnani eikä kotini", vastasi Lancelot. "Sinun
itsesi pitää laskeutua alakertaan toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Tulkoon hän missä asiassa tahansa, sinun mustasukkaisuutesi on ihan
aiheeton. Ginevra ei halua minua takaisin, ja ellei hän pyydä minua
tulemaan, en voi lähteä."
"Mutta lähtisit, jos vain voisit."
"En voi tietää sitä."
"Mutta minäpä tiedän. Älä anna Borsin odottaa enää kauempaa."
"Elaine, olen jo sanonut, etten voi lausua häntä tervetulleeksi,
ikäänkuin tämä olisi minun taloni."
"Tai, ikäänkuin minä olisin vaimosi."
"Kuten haluat. En aavista lainkaan, miksi Bors on tullut tänne —
luonnollinen selitys kuuluisi, että hän on tullut tapaamaan sinua. Joko
lausut hänet tervetulleeksi tai hän saa seisoa pihalla koko yön."
"Äiti", sanoi Galahad, "ritari Bors on juuri saapunut tänne Camelotista
ja haluaa puhutella ritari Lancelotia. Sanoin hänelle ilmoittavani sen
isälle itse."
"Tietysti", sanoi Elaine. "Mene sinne, Lancelot. Me seuraamme sinua
hetkisen kuluttua. Galahad ja minä, saadaksemme tietää pahimman."
Lancelot laskeutui samoja portaita alakertaan, joita ritari Bromel oli
käyttänyt muutamia vuosia sitten. Galahad odotti, kunnes hänen isänsä
oli päässyt äänen kuulumattomiin.
"Mitä tarkoitat pahimmalla? Mitä on tapahtunut?"
"Pelkään ritari Borsin tulleen hakemaan isääsi pois — ehkä takaisin
hoviin. Jos asian laita on niin, emme näe häntä enää täällä, emme
ainakaan usein."
"No niin, hänen pitääkin mennä takaisin hoviin huolimatta siitä,
näemmekö häntä enää koskaan. En ole ymmärtänyt, miksi hän on
piileskellyt täällä sinun ja minun luonani, vaikka häntä tarvitaan
maailmassa, ja jokainen on varmaankin ihmetellyt, missä hän on. Hänen
pysyttelemisensä syrjässä kaikesta niin kauan aikaa on ollut hirveäksi
häpeäksi hänenlaiselleen miehelle."
"Etkö luule hänen tehneen jo tarpeeksi?" kysyi Elaine. "Hänen osalleen
on tullut kaikki se kunnia, jota sellaisella elämällä saavutetaan. Jos
hän lähtee takaisin nyt, voi hän parhaassa tapauksessa toivoa vain
sitä, että hän menestyisi yhtä hyvin. Olen ollut onnellinen nämä lyhyet
vuodet vain siksi, että olen saanut pitää isääsi luonamme, vaikka hän
siten ehkä on menettänyt jonkun lisän kuuluisuuteensa. Ja ajattelen
vieläkin, ettei hänen oleskelussaan täällä ole ollut mitään väärää.
Mitä olisit tiennyt hänestä, mitä hän olisi voinut opettaa sinulle, jos
hän olisi ollut toimittamassa jotakin Arthurin asiaa maailman toisessa
päässä?"
"Mutta sehän juuri tekee elämän jännittäväksi, äiti."
Äidin kasvoissa oli jotakin, mikä hillitsi häntä, ja hän jatkoi
vähemmän varmasti:
"Eikö sinuakin ole hävettänyt, että hän on pysytellyt kotona nämä viime
vuodet?"
"Ei, minua ei hävettänyt ollenkaan — olin vain onnellinen", vastasi
Elaine. "Useimmat naiset haluavat lähettää miehensä taistelemaan
kunnian puolesta. Mutta kun miehet tuodaan kotiin kuolleina tai
haavoittuneina, tuntuu samoista naisista elämä melko kovalta, ja
muutamat heistä valittavat sen olevan kovinta naisille. Tyhmää,
mielestäni. En ole koskaan ollut erittäin kiihkeä turnajaisten ja
taisteluiden ihailija, Galahad. Jos on olemassa jokin erityinen syy,
kuten itsepuolustus tai jokin sentapainen, on asia toinen, mutta
taisteleminen pelkän taistelemisen vuoksi tuntuu luonnottomalta. Ja
muillakin ihmisillä on jonkinlaisia oikeuksia. Meidän pitää keksiä
velvollisuuksia eikä suinkaan sellaisia kisoja, jotka tekevät sekä
itsemme, että muutkin onnettomiksi. Jos isäsi on onnellinen täällä
ja jos hän on tehnyt minut ja sinutkin onnellisiksi, silloin on tämä
sopiva asuinpaikka hänelle, huolimatta siitä, mitä hovi sanoo. Kaukana
siitä, että minua hävettäisi hänen oleskelunsa luonamme, luulen hänen
olevan suuremmassa kiitollisuudenvelassa sinulle kuin millekään
kuninkaalle tai kuningattarelle."
"Äiti, sinä olet elänyt täällä hyvässä turvassa niin kauan kuin
voin muistaa, mutta usein olen kuvitellut, ettet ole täydellisesti
onnellinen, ja toivonut, että voisin viedä sinut jollakin tavalla
ulos maailmaan innoittamaan urhoollisia ritareita kuningatar Ginevran
tapaan. Mutta sinä et voisi innoittaa heitä tuollaisilla puheilla. Et
salli minun antautua vaaralle alttiiksi ratsastaessani hevosellani.
Haluaisin mielelläni tietää, mitä hauskuutta se minulle soisi, ellen
antautuisi vaaraan. Voisin yhtä hyvin istua täällä luonasi ja opetella
koruompelua."
Elaine nauroi.
"Kun olin sinun ikäisesi", sanoi hän, "olisin puhunut sinun tapaasi
vaaroista ylimalkaan, mutta en koskaan ole ymmärtänyt niiden raakojen
leikkien arvoa, joista luulet pitäväsi. Hyvin nuoret ihmiset ovat
vanhoillisia, ja muutamat vanhat miehet pysyvät aina nuorina. Isoisäsi
oli sellainen. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja hän luuli tietävänsä
elämästä kaikki, mutta kuollessaan hän ehkä tiesi siitä yhtä vähän kuin
sinä nyt. Hän vain matki hienoja miehiä, joihin hän oli tutustunut
edellisen sukupolven aikana. Siitä voi väitellä, että muutamat asiat
ovat tärkeämpiä, mutta ainoastaan erityinen luonteenlaatu voi oikein
harrastaa tuollaista eroa. Olen aina koettanut tunkeutua asioiden
ytimeen ja saada selville, mikä on oleellista. Toivoisin sinunkin
tekevän niin, mutta pelkään sinun jäävän isäni kannalle."
"Se, mikä tuntuu väärältä sinun tavassasi käsitellä elämää", vastasi
Galahad, "on se, että isä näyttää saavuttaneen kuuluisuutensa sinusta
huolimatta ja ilman apuasi. Ellei miehiä ole luotu taistelemaan tai
saavuttamaan mainetta turnajaisissa, kuinka he sitten voivat olla
hyödyksi? Etkö halua, että hän tekisi jotakin?"
"En halua häntä poistumaan luotani, Galahad. Ritari. Bors vie hänet
mukanaan. Ja sinun luotasi myös, tietysti Hänen mentyään tiedät,
kannattiko hänen oleskella täällä."
"Mutta minäkin lähden", sanoi Galahad. "Hänettä täällä ei ole mitään,
minkä vuoksi tänne sietäisi jäädä."
"Etkö tahdo jäädä tänne minun vuokseni?"
"Toivon, ettet pyydä sitä minulta, äiti... Älä koetakaan pitää minua
koko ikääni eristettynä täällä!"
"En minä sitä haluakaan", vastasi Elaine. "Meidän keskustellessamme
olen todennut, että elämäni on kokonaan epäonnistunut. Isäsi ei ole
koskaan rakastanut minua vilpittömästi. Etkä sinäkään rakasta minua.
Kun synnyit, luulin sinun voivan houkutella isäsi kotiin, mutta hän ja
sinä tyydytätte vain toisianne, ja minä jään ulkopuolelle."
"En halua lainkaan kuulla sinun sanovan, etten rakasta sinua", sanoi
Galahad, "mutta jos tarkoitat rakkaudella toivoa, että pysyisin kotona
koko ikäni, olet tietysti oikeassa. Jos olet puhunut samalla tavalla
isällekin, en ihmettele ollenkaan sanojasi, ettei hän rakasta sinua.
Häntä hämmästyttää luullakseni se, että ymmärrät häntä niin vähän."
"Onko hän jutellut sinulle minusta?"
"Ei koskaan! Ei sanaakaan!"
Lancelot seisoi ovella. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan.
"Tahtoisin mielelläni, että tulisit tervehtimään ritari Borsia, Elaine,
jos vain haluat."
"Varmasti, Lancelot — mutta hän tuli tapaamaan sinua."
"Sinun on parasta tulla alakertaan."
"Kaiketi minäkin saan tulla sinne", sanoi Galahad.
Bors käveli hallissa edestakaisin hyvin nyrpeänä, kuten näytti. Hänen
asiansa oli selvästi hyvin tärkeä.
"Olette tervetullut, ritari Bors", lausui Elaine.
"Olenko? Pelkäsin, ettette olisi sillä kannalla. Lancelot on
luullakseni kertonut teille?"
"Se ei ollut lainkaan tarpeellista — kun saavuitte tänne, tiesin teidän
tulleen hakemaan häntä."
"Ei ihan niinkään", vastasi Bors, "mutta häntä kaivataan kovasti hovissa
ja olen tullut tänne kuningattaren käskystä pyytämään hänen apuaan".
"Miksi ei Arthur pyydä sitä?"
"Luulen hänenkin pyytävän sitä kautta rantain — mutta Ginevra lähetti
minut."
"En voi ymmärtää sitä, tietystikään."
"Elaine", sanoi Lancelot, "sanoin sinulle, ettei kuningatar lähetä
hakemaan minua, tai jos lähettääkin, en halua lähteä. Luulen sinun
muistelevan sitä nyt. Olin pääasiaan nähden oikeassa. Ellei tämä olisi
poikkeuksellinen tilanne, ei hän ikinä olisi lähettänyt hakemaan minua."
"Etkä olisi koskaan lähtenyt sinne", sanoi Elaine. "Ymmärrän sen nyt."
"Kuningattaren henki on vaarassa. Meliagrance on syyttänyt häntä
petoksesta ja haluaa puolustaa syytöstään henkeen ja vereen asti
taistelemalla, ja kuningatar pyytää minua puolustajakseen."
"Kuka se Meliagrance on, isä?" kysyi Galahad.
"Muuan voimakas taistelija — hovin parhaimpia", vastasi Lancelot.
"Siellä ei ole ainoatakaan, joka kykenisi voittamaan hänet."
"Eikö Arthurkaan?"
"Kyllä, mutta Arthurin ei tietystikään sovi oikein hyvin ryhtyä
puolustamaan omaa vaimoaan."
"Tuokin on muuan vanhentunut luulo", sanoi Elaine. "Siinä sen nyt näet,
Galahad. Kenen muun pitäisi puolustaa vaimoa, ellei hänen miehensä?"
"Ehkä", vastasi Lancelot, "mutta Arthur ei siihen sovi, ja ellen minä
lähde, voi Meliagrance todistaa syytöksensä oikeaksi".
"Suoraan sanoen siis", sanoi Elaine, "Meliagrance syyttää kuningatarta
petoksesta, ja kuningatar, seuraten ylevämielisen käytöksen kaikkein
tunteellisimpia lakeja, lähettää hakemaan teidät sinne, jotta
tappaisitte Meliagrancen."
Bors katseli heitä uteliaana. Lancelotilla ei ollut mitään sanomista.
"Kun olet tappanut hänet, Lancelot, mitä olet todistanut omasta
puolestasi?"
"En mitään, Elaine — en enempää kuin jos joku mies koettaisi tehdä
sinulle pahaa ja minä tappaisin hänet ensin. Meliagrance haluaa
kuningattaren henkeä. Hän himoitsi kuningattaren rakkautta, mutta
kuningatar ei huolinut hänestä. Tämä on hänen kostonsa."
"Ah, rakastiko Meliagrancekin häntä? Miesraukka! Hän on jo melkein
kuollut... Lähdettekö heti?"
"Kyllä meidän pitäisi", vastasi Bors.
"Galahad, auta isääsi joutumaan valmiiksi. Haluan jutella ritari Borsin
kanssa."
Galahad suuntasi kulkunsa uljaasti talleja kohti, ja he kuulivat hänen
kyselevän isältään tuosta tulevasta taistelusta. Elaine odotti, että
Bors sanoisi jotakin. Mutta Bors antoikin hänen puhua ensin.
"Millaisesta petoksesta kuningatarta syytetään?"
"En kertoisi sitä mielelläni teille, Elaine — syy on kaikissa
tapauksissa vähäpätöinen — hän haluaa vain kostaa, kuten Lancelot
sanoikin."
"Bors, saan sen kyllä tietää, joskus, ellen teiltä, niin muilta, mutta
sen kuuleminen olisi ehkä miellyttävämpää silloin, kun ei toisia ole
läheisyydessä. Lähetin Galahadin pois, jotta voisitte kertoa sen
minulle."
"No niin", vastasi Bors, "hän syyttää kuningatarta petollisuudesta
Arthuria kohtaan ja siitä, että kuningatar on ollut Lancelotin
rakastajatar".
Elaine ei ollut nähtävästi valmistautunut tähän.
"Nyt se siis tulee julkisuuteen!"
"En usko sitä", vastasi Bors. "Hän väittää kuningattaren tulleen
metsään pari kolme päivää sitten tapaamaan Lancelotia sopimuksen mukaan
määrätyssä paikassa. Tehän tiedätte, ettei Lancelot ollut siellä, ja
kuningaskin on ihan varma siitä. Epäilen, tokko itse Meliagrancekaan
sitä uskoo. Siitä ei tule minkäänlaista häväistysjuttua. Lancelot
tappaa hänet."
"Olette kohdellut minua hyvin epäystävällisesti, ritari Bors. Olette
riistänyt hänet minulta."
"Ah, hän tulee —"
"Älkää nyt koettako valehdella, minulle. Hän ei tule takaisin, vaan jää
Ginevran luo."
"No niin, ajattelin kyllä sitäkin, Elaine, mutta ellen olisi tullut
hakemaan häntä, olisi kuningatar voinut ehkä menettää henkensä."
"Ehkä, mutta luultavasti ei. Arthur ei olisi voinut olla niin ankara
hänelle."
"En ollut niinkään halukas antautumaan vaaraan kuin te ehkä olisitte
ollut, Elaine — mutta tuntisin samalla tavalla teidän sijassanne."
"Ah, en halua, että Ginevralle tapahtuisi mitään pahaa — sellaisesta
voitosta en lainkaan pidä. Mutta joka tapauksessa Meliagrance on
puhunut vain totta."
"Jos ihailette häntä senvuoksi, olette ainoa henkilö, joka niin tekee",
vastasi Bors.
Lancelot tuli huoneeseen varusteet yllään.
"Ainoa henkilökö, joka mitä —? Oletko valmis, Bors?"
"Olen, jos vain hevoseni on. Ovatko he taluttaneet sen pihalle?"
Elaine sai olla vain hetkisen kahden kesken Lancelotin kanssa.
"Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen
onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua."
"Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot.
"Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta
voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin.
Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä."
"Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin."
"Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut,
muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain
voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman
miehen, paitsi yhtä."
"Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot.
Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi
ovella seisovaan Elaineen.
"Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan
suuntaa katsettasi minuun".