Hovissa oli muutamia sellaisia henkilöitä, jotka itsepäisesti uskoivat
Lancelotin menettäneen henkensä. Puolet heistä väitti hänen tulleen
hulluksi ja saaneen senvuoksi onnettoman lopun — muut taas kuiskailivat
Ginevran ja hänen riidelleen. Muutamat syvämielisemmät huomioiden
tekijät olivat varmat siitä, että hän vielä eli huolimatta siitä,
kuinka kauan hän pysyisi poissa, ja ennustivat hänen tulevan takaisin
jonakin draamallisena hetkenä. Tästä viimeisestä otaksumasta oli
vastuussa Bors, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä. Kun hän silloin
tällöin tuli takaisin, kieltäytyi hän puhumasta, minkävuoksi hovi sai
vapaan arvaamisvallan. Jos joku sanoi Lancelotin menettäneen järkensä
surusta, salli Bors huomautuksen mennä ohitseen vastustamatta sitä.
Jos taas joku toivoi loistavaa paluuta, ei hän koskaan sanonut, että
Lancelot oli jo haudassaan, mistä kaikesta voitiin päättää Lancelotin
piileskelevän jossakin, ja Bors tiesi missä. Ginevra ei kysellyt
mitään. Noin vuoden ajaksi hän menetti jotakin kukkeudestaan; hän oli
ärtyisä naisille ja ivallinen miehille. Sitten hän muuttui äkkiä,
sai takaisin elämänhalunsa, kehitti makuaan loistavien huvitusten
aikaansaamiseksi ja rohkaisi hovia ilonpitoon. Arthur näytti pitävän
muutoksesta.
Gawaine keskusteli siitä veljensä kanssa eräänä päivänä heidän
ratsastaessaan Camelotia kohti.
"Ginevra on kuullut hänestä jotakin — sitä tämä kaikki tarkoittaa",
sanoi Agravaine. "Hän tietää, missä Lancelot oleskelee."
"Epäilen sitä", vastasi Gawaine. "Ginevran kaltainen nainen voi keksiä
muitakin syitä. Hän ei ole enää kovinkaan nuori, vaan alkaa jo nähdä
edessään keski-iän. Se on ehkä ylpeyttä — hän ei ole tehnyt vielä
tiliään elämän kanssa."
"En voi lainkaan ymmärtää Arthurin sokeutta", sanoi Agravaine. "Vaikka
hän ei olisi käsittänyt sitä ennen, olisi hänen pitänyt huomata se
silloin, kun Elaine saattoi asian pulmalliseen vaiheeseen."
"Oletko varma hänen sokeudestaan? Minä puolestani luulen hänen tietävän
enemmän kuin ihmiset olettavat."
"Siinä tapauksessa hän on hölmöläinen raukka, kun voi sietää sitä."
"En voi sanoa siitäkään mitään", vastasi Gawaine. "Jos hän huomaa
Ginevran siirtäneen rakkautensa toiseen henkilöön — no niin, mitä, jos
Arthur jo onkin väsynyt häneen? Huolimatta kauneudestaan hän koettelee
vannaan suuresti Arthurin kärsivällisyyttä. Kukaan ei epäile kuninkaan
rakkautta Lancelotiin. Mielipiteeni on, että jos nyt menisit Arthurin
luo todistuksinesi hänen vaimonsa uskottomuudesta, karkoittaisi hän
sinut valtakunnasta kuin yleistä pahennusta tuottavan henkilön."
"Jos hän on sellainen mies", sanoi Agravaine, "olet antanut minulle
erään aatteen. Luuletko hänen tuoneen Elainen tänne lopettamaan koko
suhteen panemalla heidät riitelemään keskenään?"
"Ginevra olisi voinut tehdä niin", vastasi Gawaine, "mutta ei Arthur.
Hän ei ole tarpeeksi ovela — tai hän on liiankin ovela."
"Luuletko Ginevran hankkineen itselleen toisen rakastajan?"
"En", vastasi Gawaine. "Hän rakasti Lancelotia."
"Onhan siellä Meliagrance, tietysti."
"Lorua!"
Ja se osoittautuikin loruksi. Meliagrance voitti turnajaiset muutamia
päiviä myöhemmin näiden sanojen jälkeen — pienet turnajaiset, niin
sanoaksemme, koska Palomides, Tristram tai Lancelot eivät ottaneet
niihin osaa. Tällaisina tärkeinä päivinä ennen vanhaan oli Lancelot
aina laskenut voitonmerkkinsä julkisesti kuningattaren jalkain juureen.
Meliagrance menetteli nyt samalla tavalla.
"Sillä ei ole mitään arvoa itsessään", aloitti hän, "mutta teidän
hyväksymisenne tekee siitä muistettavan esineen. Voitin sen vain
tuottaakseni teille kunniaa — se on parhaani, vaikkakin vähäpätöinen."
Ginevralla oli hovinaisensa ympärillään, Anglides ja hänen uusin
ystävänsä, nuori Ettard. Muutamia miehiäkin seisoi läheisyydessä. Ehkä
he kaikki vertasivat tätä muihin tilanteihin. Ginevra näytteli osansa
hyvin. Hän otti vastaan lahjan suloisesti hymyillen.
"Tämä ei ole mikään vähäpätöinen lahja", sanoi hän. "En ylistä mitään
niin suuresti kuin mieheni ystävien kohteliaisuutta."
Meliagrance näytti jollakin tavalla sekaantuneen. Hän nousi seisaalle
ja hieroi polviaan.
"Miehenne parhaalta ystävältä", sanoi hän.
He katsoivat häneen hämmästyneinä, ja hän peräytyi mykistyneenä.
"Mikä pani sinut sanomaan niin?" kysyi Gawaine.
"Etkö nähnyt? Kuningatar nauroi minulle."
"Eikä nauranut."
"Luuletko, etten tiedä? Hän olisi vielä tiukempien sanojen tarpeessa."
"Ehkä", vastasi Gawaine. "Se riippuu siitä, millaisen vaikutuksen
haluat aikaansaada. Jos haluat saattaa hänet häpeään, et kaipaa mitään
apua — sinulla on hyvin onnistuneita päähänpistoja, kun niikseen
tulee. Mutta jos haluat päästä osalliseksi hänen suopeudestaan, pitää
sinun ottaa oppia muista. Vielä yksi tällainen julkea vetoomus, ja hän
taivuttaa Arthurin hirtättämään sinut."
Ritari Lancelotin poissaolo ei tehnyt ketään onnelliseksi. Kun hän
juoksi kapeaa katua alaspäin tuona iltapäivänä aseettomana ja avopäin,
hävisi hän toveriensa tietoisuudesta; mutta hänestä jäi sentään
jotakin jäljelle värittämään heidän ajatuksiaan ja vaikuttamaan heidän
käytökseensä.
Sitä, mitä hänelle silloin heti tapahtui, he eivät saaneet koskaan
tietää, eivät sittenkään, kun hän oli järkevä mies jälleen ja
oli tullut takaisin tutulle paikalleen, koska ne päivät olivat
haihtuneet hänen muististaan. Meille on kerrottu hänen parina vuonna
juoksennelleen villinä ja kokonaan järjetönnä toisesta syrjäseudusta
toiseen, syöneen sellaisia, hedelmiä, joita hän voi kerätä metsistä,
ja kaikkea muutakin, mitä voi saada, eikä hänellä ollut yllään
muuta kuin paitansa ja housunsa. Mutta vaikka tämä kuulostaakin
yksityiskohtaiselta, emme sentään tiedä sitä varmasti. Kertomus muuttuu
uskottavaksi siitä alkaen, kun hän kohtasi henkilöitä, jotka voivat
vieläkin käyttää järkeään tai olivat ainakin järkevämpiä kuin hän.
Ritari Bliant, esimerkiksi. Ritari Bliant ratsasti puolisonsa kanssa
linnansa läheisyydessä, mutta kun ilma oli niin tukahduttavan kuuma,
lepäilivät he eräässä huvimajassa, jonka aseenkantajat olivat heille
pystyttäneet. Ritari Bliant oli ripustanut miekkansa ja kilpensä
erääseen lähellä kasvavaan pieneen puuhun ja jutteli miestensä kanssa
sillä aikaa kun hänen puolisonsa levähti sotilasvuoteella teltan
nurkassa.
Hän kertoo kuulleensa mitä hämmästyttävintä melua kuin äkillisen
taistelun alettua — hän luuli ainakin kymmenen miehen kamppailevan
siellä keskenään. Eräs hänen miehensä meni ensiksi teltan ovelle
ja näki pitkän miehen, partaisen ja melkein alastoman, iskevän
kilpeä miekalla. Oli selvää, että miekka katkeisi piakkoin hänen
käsitellessään sitä sillä tavalla tai kilpi halkeaisi kahtia. Huvimaja
oli ehkä sytyttänyt pilkkeen hänen sairaissa aivoissaan tai aseiden
näkeminen pannut liikkeelle hänen vanhan intohimonsa.
"Hellitä miekka kädestäsi, mies!" huusi aseenkantaja samalla tavalla
kuin komennetaan palvelijoita. Lancelot katsoi häneen hämmentyneenä,
laski sitten hyvin varovasti miekan ruohikkoon ja tuli hänen luokseen.
Ennenkuin ritari Bliant ehti sekaantua asiaan, näki hän oudon miehen
kohottavan aseenkantajan ilmaan hartioista, pudistelevan häntä kuin
mattoa ja viskaavan hänet sitten suinpäin maahan. Lancelot tarttui
miekkaan jälleen tavattoman hellästi, mutta ennenkuin hän alkoi taas
pistellä kilpeä, siveli hän miekkaa sormellaan nähdäkseen, kuinka
paljon terää siinä oli vielä jäljellä. Koska Bliant oli aseeton, päätti
hän koettaa saada jotakin aikaan oveluudella.
"Hyvä mies", sanoi hän, "ettekö haluaisi asettaa miekkaa syrjään
joksikin aikaa? Olette pikemminkin unen ja uusien vaatteiden kuin
liikunnon tarpeessa."
"Mitä siihen tulee", vastasi Lancelot, "nähdessäni ensimmäisen merkin
siitä, mitä aiotte minulle antaa, tapan teidät".
Bliant kertoo peräytyneensä telttaan, häpeämättä lainkaan vauhtiaan,
ja eloon jäänyt aseenkantaja lainasi hänelle haarniskansa, miekkansa
ja kilpensä. Sitten hän tuli esille tehdäkseen lopun mielipuolesta.
Nähdessään hänen tulevan niin varustettuna Lancelot hyökkäsi hänen
kimppuunsa ja katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella ritari Bliantin
iskuun kohotetun miekan. Bliant oli kiitollinen oman hyvän kilpensä
vanhalle raudoitukselle, joka oli turmellut terän ja vioittanut
miekkaa; mutta tästäkin hyvästä onnesta huolimatta hän menetti
tajuntansa, ja hän voisi sanoa lyönnin jatkuvasti sekoittaneen hänen
aivonsa, kun hän joskus myöhemmällä iällään tuli sekapäiseksi. Lancelot
ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, vaan lähdettyään kerran
hyökkäämään suuntasi kulkunsa teltan ovelle ja sitten suoraan telttaan.
Ritarin puoliso ja aseenkantaja pakenivat teltan toisen pään ovesta.
Silloin sattui niin onnellisesti, että Lancelot huomasi vuoteen,
astui sen luo ja tunnusteli sitä kädellään, ikäänkuin mielijohteesta,
ostaakseen sen. Se oli pehmeämpi kuin kova maa, jolla hän äsken oli
maannut, ja hän huokaisi huojennuksesta, ojentautui sille pitkäkseen ja
nukkui.
Ritarin puoliso oli sillä välin kiiruhtanut miehensä ruumiin luo, kuten
hän luuli. Kuullessaan hänen itkunsa ritari Bliant avasi silmänsä.
"Missä se mielipuoli nyt on, joka antoi minulle iskun kallooni? En ole
ikinä tuntenut sellaista käsivarren voimaa."
"Hän nukkuu", vastasi henkiin jäänyt aseenkantaja.
"Ette suinkaan tarkoita, että tapoitte hänet?"
"En. Hän päätti itse uinahtaa hieman vuoteellanne." Ritari Bliant
purskahti nauruun, vaikka hänen päätänsä vieläkin pakotti.
"No niin, älkäämme herättäkö häntä. Me köytämme mies-raukan kädet ja
jalat, ja sitten teidän pitää hakea linnasta hevoskantovuode — kannamme
hänet kotiin vuoteineen päivineen. Luulen hänen olleen lahjakkaan
miehen silloin, kun hän vielä voi käyttää järkeään."
"Hän toi mieleeni ritari Lancelotin", sanoi junkkari.
"Näin hänet kerran Lonazepissa."
"Hän vaikuttikin Lancelotilta", myönsi Bliant.
He varoivat häiritsemästä hänen untaan ja saivat hänet viedyksi linnaan
onnettomuudetta. Kun hän vihdoin heräsi, oli hän hyvin kärsivällinen
heidän kanssaan ja lapsellisen hiljainen. Surullista oli katsella hänen
taivuttavan päänsä sidottujen käsiensä yli, mutta he eivät uskaltaneet
päästää häntä irti, ennenkuin hän näyttäisi joitakin terveen järjen
merkkejä. Sittenkään, kun hän oli saanut takaisin terveytensä, hyvän
ruoan ja suojan ansiosta, ei kukaan uskaltanut ajella hänen partaansa.
Hän istuskeli päivät pitkät sukimattomana ja ääneti katselemassa
pienestä ikkunasta aukeille kedoille ja oudolle tielle, joka kiemurteli
niiden välitse linnan ovelta.
Bliant kertoo tällaista kestäneen puolitoista vuotta. Silloin hän
joutui pieneen sotaan muutamia naapureitaan vastaan, ja eräänä
iltapäivänä, kun hän ratsasti omien maittensa poikki, hyökkäsi pari
veljestä hänen kimppuunsa, ritari Breuse ja ritari Bertelot. Molemmat
syöksyivät häntä vastaan samalla kertaa, ja hän lähti pakoon henki
kurkussa. Lancelot, joka istui ikkunansa luona kahlehdittuna kuten
tavallisesti, näki Bliantin tulevan parin miehen takaa-ajamana. Silloin
heräsivät hänen entiset vaistonsa; hän katkaisi kahleensa suureksi
vahingoksi käsilleen, ja kun nuo molemmat veljekset ajoivat Bliantia
takaa portin sisäpuolelle, oli Lancelot siellä valmiina vastaanottamaan
heitä. Hän kiskaisi Bertelotin satulasta maahan vääntäen hänen
miekkansa irti ja antoi sitten Breuselle samanlaisen kuuluisan iskun
päähän, jollaista Bliantkin oli saanut maistaa. Breuse kiepsahti
satulasta maahan, ja hänet pelasti vain Bertelotin apu ja Bliantin
suopeus, hän kun päästi heidät pakoon. Kun he olivat menneet, sanoi
Bliant hävenneensä nähdessään Lancelotin katkaistut kahleet ja hänen
käsiensä tilan. Sen jälkeen mielipuoli sai kuljeskella vapaana, kuten
muutkin perheen jäsenet.
Sitten kului vielä vuosi, kertoo Bliant, kunnes he eräänä päivänä
lähtivät metsästämään villikarjuja. Lancelotilla ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä se kaikki tarkoitti, mikäli he saattoivat
nähdä, mutta hän seisoi katsellen heidän valmistuksiaan. Eräs mies oli
sitonut mainion hevosen puuhun ja pistänyt keihäänsä maahan voidakseen
auttaa erästä toveriaan. He näkivät Lancelotin katselevan hevosta,
ikäänkuin hän olisi koettanut päästä selville jostakin vaikeasta
asiasta. Hänen oli täytynyt hypähtää satulaan äkkiä, kun heidän
tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut muualle, sillä viimeinen, mitä he
hänestä näkivät, oli suuri tomupilvi kaukana tiellä. Keihäskin oli
hävinnyt. Hän oli ottanut varmaan senkin.
Niin paljon olemme saaneet selville Bliantin todistuksesta. Sitten
meillä on erään erakon kertomus, jolla sentään on totuuden leima.
Kerrotaan hurskaan erakon löytäneen hänet metsästä villin karjun
hirmuisesti haavoittamana. Lancelot oli tappanut pedon, mutta
ei ennen kuin onnettomuus oli tapahtunut — hirvittävä viillos
ja veri virtaamassa puroina. Erakko ymmärsi, ettei siinä saanut
hukata sekuntiakaan aikaa, mutta Lancelot uhkasi häntä miekalla
makuuasennostaan. Erakko jatkoi kuitenkin itsepäisesti ystävällistä
kohteluaan.
"Kuinka te saitte tämän haavan?" kysyi hän.
"En ole ikinä nähnyt sellaista hölmöä", vastasi Lancelot. "Ettekö näe
tuota karjua?"
"Voin parantaa teidät!" sanoi pyhä mies. "Sallikaa, että autan teitä
kuin ystävä."
"En voi sietää enää ystäviä", vastasi Lancelot. "Jos koskette minuun,
irroitan päänne kaulastanne."
Erakko poistui hänen luotaan hetkeksi, kunnes tapasi erään miehen
lantarattaineen. He tulivat takaisin ja tavattuaan Lancelotin
tajuttomana ja helposti hoidettavana nostivat hänet ja karjun rattaille
ja veivät heidät erakkolaan. Siellä monina viikkoina erakko paransi
Lancelotin haavat, mutta ei hänen järkeään. Todellisuudessa liittyi
käsittelyyn jotakin sellaista, mikä teki hänet vielä järjettömämmäksi
kuin ennen.
Mutta sillä tavalla lisätään vanhoihin tarinoihin kaikenlaista
perätöntä ja kirjaillaan niitä. Tämä tapaus on epäilyttävästi
samanlainen kuin Lancelotin tuonti Bliantin linnaan. Toisessa
tapauksessa he ottivat vuoteen ja toisessa karjun mukaansa.
Emme todellakaan tiedä mitään hänen seikkailuistaan siltä ajalta,
joka kului hänen lähdöstään Bliantin luota, kunnes hän ilmestyi
Corbinin kylään, Pelleksen linnan, Elainen kodin, lähellä sijaitsevaan
taloryhmään. Hän tuli juosten tietä pitkin tukka hajallaan ja vaatteet
riekaleina. Pienet pojat heittelivät häntä kivillä ja multapaakuilla,
niin että hänen kasvonsa likaantuivat, mutta hän jatkoi vain juoksuaan,
kunnes muutamat linnan miehet hyökkäsivät esille ja pelastivat hänet.
Hekin arvasivat millainen hän ehkä oli ollut ennen mielipuolisuuttaan,
ja sulkivat hänet säälistä Galahadin uuteen koirankoppiin. Sen toisessa
seinässä oli luja ristikko, ja he saattoivat katsella häntä, hänen
kävellessään siellä edestakaisin. Ristikon eräässä nurkassa oli aukko,
josta hänelle voitiin ojentaa ruokaa ja juomaa, tarvitsematta pelätä
hänen väkivaltaisuuttaan.
"Tiedättekö, että olemme saaneet erään hullun miehen taloon, rouva?"
sanoi Alice. "Miehet ottivat hänet kiinni muutamia tunteja sitten ja
ovat teljenneet hänet uuteen koirankoppiin."
"Verikoirani kuoli juuri ajoissa", sanoi Galahad. "Menen katsomaan
häntä."
"Et tee mitään sellaista", sanoi Elaine. "Sinä pysyt täällä."
"Teidän itsenne pitäisi mennä katsomaan häntä, rouva", sanoi Alice.
"Hän on suuri kuin jättiläinen."
"En halua nähdä sellaista onnettomuutta, jos voin karttaa sitä", sanoi
Elaine. "Miesraukka! Onko koirankoppi tarpeeksi mukava hänelle?"
"Se on luja, ja hän olisi vaarallinen kaikkialla muualla", vastasi
Alice. "Hänen tukkaansa ei ole lyhennetty vuosisatoihin."
"En ole koskaan nähnyt oikeata mielipuolta", sanoi Galahad. "Onko hän
hullun koiran näköinen?"
"Ei oikeastaan", vastasi Elaine.
"Tämä ainakin on hyvin rauhallinen kopissaan", sanoi Alice.
"Menen katsomaan häntä", sanoi Galahad.
"Etkä mene!" sanoi Elaine. "Kiellän sen ehdottomasti."
Mutta Galahad meni kun menikin pihalle ja näki isänsä ensi kerran.
Lancelot oli kyyristynyt erääseen nurkkaan ja piilottanut kasvonsa
uteliaalta talonväeltä. Galahad heitteli häntä kivillä, kunnes muuan
suurehko lohkare sattui hänen takaraivoonsa. Lancelot nousi ja tuli
ristikon viereen, johon koko pieni joukko peräytyi paitsi Galahad.
Lancelot tarttui vankilansa ristikkoon ja katseli kauan aikaa poikansa
kirkkaita silmiä ja kullankeltaista tukkaa.
"Rouva", sanoi Alice, "nuoresta herrasta on tullut mielipuolen ystävä".
"Sanoin Galahadille, ettei hän saa mennä sen miehen läheisyyteen."
"No niin, heistä on silti tullut hyvät ystävät", sanoi Alice. "He
seisovat nyt vastakkain katsellen toisiaan, ja mielipuoli näyttää niin
hiljaiselta kuin koira, vaikka nuoriherra Galahad heittikin häntä
kivellä."
"Galahad, et suinkaan heittänyt häntä kivillä?" kysyi Elaine.
"Heitin, saadakseni hänet liikkeelle", vastasi Galahad.
"Enkä aina kivilläkään. Käytin joskus keppejäkin."
"Olet jo niin vanha, melkein seitsenvuotias poika, etkä osaa käyttäytyä
sen paremmin!"
"En heittänyt häntä silmään enkä muuhunkaan arkaan kohtaan", vastasi
Galahad. "Olen varovainen. Päähän vain."
"Päähänkö vain?" huudahti Elaine. "Mitä, jos halkaisisit hänen
kallonsa?"
"Hän on sentään hullu, eikö olekin? Äiti, sinä pilaat aina kaikki
asiat."
"Tahtoisin, että olisit ystävällinen, Galahad. Muuta en toivokaan.
Raa'at pojat heittelevät hulluja kivillä, mutta sinun pitää kohdella
heitä ystävällisesti."
"Äiti, miksi ihmisistä tulee hulluja?"
"Jos tietäisimme sen, voisimme ehkä parantaa heidät."
"Alice sanoi sen johtuvan rakkaudesta, etkö sanonutkin Alice?"
"Alice on ehkä oikeassa. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka ovat
tulleet hulluiksi rakkaudesta."
"Tämä ei ainakaan", sanoi Galahad. "Hän on varmasti aikoinaan ollut
todellinen mies."
Ajan mittaan he sallivat Galahadin ruokkia vankia, käyttäen sitä
lahjukseksi, ettei hän enää heittelisi kiviä. Joka päivä hän työnsi
ruoan vangille ristikon pienestä luukusta, ja Lancelot katseli silloin
poikaa. Talonväki tottui siihen, kävi huolettomaksi, todellakin — tai
Lancelot sai ehkä selville, kuinka aidakkeen yli sopi kiivetä. Eräänä
rauhallisena iltana hän livahti pihan poikki Elainen puutarhaan, missä
Elaine oli tunnustanut hänelle intohimonsa eräänä aamuna kauan aikaa
sitten. Lancelot löysi mieluisensa paikan erään päärynäpuun juurelta
lähteen luota ja ojentautui ruohikkoon nukkumaan.
Kävellessään yksinään Elaine tapasi hänet sieltä. Hän tunsi nuo
takkuisen parran alta häämöittävät piirteet, ja hänen onnensa sokaisi
hänet hetkiseksi, koska hän luuli Lancelotin tulleen takaisin
rakkaudesta häneen kaikkien näiden vuosien kuluttua. Kun hän puhutteli
Lancelotia, ponnahti tämä seisaalle, ja silloin ilmeni, että Lancelot
oli mielipuoli.