IV

"Suostuin ottamaan sinut vastaan, sanoakseni sinulle jäähyväiseni. Jos

olisin jalomielisempi, onnittelisin sinua."

"Jos voisit olla kärsivällinen hetkisenkään, Ginevra —"

"Ei mitään selityksiä. Voin luottaa omiin silmiini. Siinä suhteessa ei

minulla ole mitään sanomista valintaasi vastaan. Tietysti te molemmat

ette halua jäädä tänne. Olkaa niin ystävälliset ja menkää jonnekin,

missä en teitä koskaan enää näe."

Lancelot seisoi oven lähellä ja Ginevra istui ikkunan luona huoneen

toisessa päässä. Hän puhui katsomatta Lancelotiin.

"Miksi seisot siellä? Minähän käskin sinun mennä."

"Ginevra, etkö halua kuunnella minua? Olen rakastanut vain sinua.

Elaine on tuottanut minulle vain hämminkiä ja harmia. Jos hänellä

olisi sellainen oikeus minuun kuin luulet, toisinko siinä tapauksessa

hänet tänne ja pyytäisinkö häntä jäämään? Hän on tullut tänne omasta

halustaan tuottaakseen minulle vaikeuksia, kuten kerran ennenkin. Sano

mitä haluat, mutta älä nimitä minua hänen rakastajakseen. Tunteeni

häntä kohtaan ovat kaikkea muuta kuin hellät."

"Otaksun, että syleilit häntä penkereellä inhosta."

"Sinun ei tarvitse olla ivallinen — syy oli juuri sellainen, osaksi.

Olin juuri lausunut muutamia kovia ja totuudenmukaisia sanoja hänen

tulostaan tänne, ja hän murtui purskahtaen itkuun. Kun ajattelin hänen

yksinäisyyttään ja onnistumattomuuttaan, jollaisen kohtalon uhriksi

hän luulee joutuneensa, ja omia kovia sanojani, painoin hänet tyhmästi

kyllä rintaani vasten —"

"Älä sano tyhmästi, Lancelot — se ei ole kohteliasta eikä

rehellistäkään, käytettyäsi hyödyksesi hänen suosiotaan."

"Rehellistä tai ei, totta se kuitenkin on. Se, mitä tein ja mitä

näit, kuvasi väärin käytöstäni, esitti sen epäilemättä hänellekin

väärässä valossa, ja luulen käyttäytyneeni tyhmästi. Hän kohtasi minut

sattumalta, kun olin —"

"Oletko varma, että se tapahtui sattumalta?"

"Ah, hän saattoi ehkä odottaa minua, mutta kun tulin penkereellesi

rientääkseni tervehtimään sinua, en aavistanut ollenkaan hänen

oleskelevan hovissa, saatikka hänen oleskeluaan juuri tuossa paikassa."

"Missä luulit hänen olevan?"

"Siellä, missä olen varonut käymästä näinä neljänä vuonna. Luulin hänen

oleskelevan kotonaan."

Ginevra nauroi.

"Vai niin, hän hermostuttaa siis sinua niin kovasti. Pelkäät tavata

häntä, et pidä hänestä, mutta kun hän löytää sinut, säälit häntä niin,

että suutelet häntä. Lancelot, en tiennyt luonteen voivan rappeutua

tällä tavalla. Olisit voinut syrjäyttää minut jonkun sellaisen naisen

vuoksi, joka mielestäsi oli kauniimpi ja hienompi, mutta sitä en

ymmärrä, kuinka voit käyttäytyä petollisesti sellaisen henkilön vuoksi,

jota halveksit."

"En ole käyttäytynyt petollisesti", vastasi Lancelot. "En ole ollut

lainkaan petollinen."

"No niin, jos tämä on totta, pitää sinun tehdä siitä loppu. Hae

itsellesi joku eristetympi paikka, missä voit kehittää luontaista

vastenmielisyyttäsi."

"Ginevra, en kestä tätä — teet minusta vielä mielipuolen." Ginevra ei

vastannut vähään aikaan. Lancelot väänteli toisella kädellä toista

kättään kuin hämmentynyt poika, Kun Ginevra katsoi niihin, laski

Lancelot ne kupeilleen velttoina ja rauhallisina.

"Minäkin voin menettää järkeni, kun niikseen tulee. Mitä me olemmekaan

tehneet? Keksimme sen kuvaamiseksi hienoja sanoja, mutta olen ollut

rakastajattaresi, huomaan sen nyt; en ole ollut sinulle mitään sen

enempää. Hyödytöntä on toistaa sitä jälleen, mitä olit minulle; jos

voisit ymmärtää sen, olisimme vieläkin onnelliset. Jos minun pitää

jatkaa olemassaoloani, jonkun eläimen tapaan, kuolen mieluummin.

Minulla ei ole minkäänlaista puolustusta nyt, ei mitään tuloksia

näytettävänä elämästäni, ei itsekunnioituksen hiventäkään. Olen pari

kertaa antautunut miehelle, jolle olen pannut liian suuren arvon."

"Jos tarkoitat rakkautesi olleen paremman minulle kuin itsellesi",

vastasi Lancelot, "olet tietysti oikeassa. Ilman sinua olisi minusta

todella voinut tulla niin kehno kuin luulet minun nyt olevan. Mutta et

ole oikeudenmukainen. Aloit moittia minua uskollisuudestani Arthuria

kohtaan — Jumala yksin tietää, kuinka uskolliset olemme hänelle olleet.

On kummallista, mutta ilman rakkauttasi ja ilman sitä, mitä se opetti

minulle, en kaiketi olisi ollut huolissani hänen vuokseen enempää kuin

Tristram oli Markin tähden. Mutta vähäisinkin uskollisuus häntä kohtaan

suututti sinua niin, että lähetit minut pois. Se oli vaikeuksieni alku.

Jos tietäisit jokaisen vaiheen siitä, voisit nähdä suoran linjan tuosta

tiukasta käskystä, jonka annoit minulle tältä samalta ovelta, siihen

suudelmaan, jonka todistajaksi jouduit hetkinen sitten."

"Lopeta siihen", sanoi Ginevra. "Minä en suudellut Elainea. En ole

utelias tietämään viattoman ja välttämättömän elämäsi jokaista

vaihetta, mutta jos haluat, voit kertoa minulle erään tapahtuman siitä.

Olemme kuulleet, että hänellä on lapsi ja että sinä olet hänen isänsä.

Onko se totta?"

"On."

"Niin otaksuinkin. Minua hämmästyttää kuitenkin, että myönnät sen.

Alan oppia jotakin inhimillisen julkeuden laajuudesta. Et rakasta

Elainea, et niin hiventäkään; kartat hänen seuraansa ja suutelet häntä

julkisesti vain sulasta säälistä; mutta se on totta, että sinulla

ja hänellä on lapsi. Todella, Lancelot!... No niin, tämä on ajan

tuhlausta... Haluatko poistua?"

"Jos tahdot sitä. Mutta kertoisin sinulle mielelläni lapsesta."

"Lancelot, onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka mahdoton sinä

olet? Yksityiskohdat eivät voi miellyttää ketään muuta kuin Elainea ja

sinua."

"Muutamat yksityiskohdat koskevat sinuakin. Sinun pitää kuunnella,

Ginevra. Luulen, ettet silloin ollut oma itsesi — loukkasit minua

ja karkoitit minut täältä kuin koiran. Kuitenkin sanoin silloin, ja

se olikin totta, että rakastan sinua vieläkin, että tulen takaisin,

kun vain kutsut minua. Tuona yönä Corbinissa sain viestin sinulta,

kuten luulin olit tullut Caseen. En voinut oikein uskoa sinun tulleen

sinne, mutta koska olin luvannut, ratsastin sinne. Tämän lisäksi en

voi sanoa juuri mitään puolustuksekseni. Hymyile, vain, mutta tyttö

oli intohimojensa vallassa, hän näytti olevan halukas mukautumaan

onnettomuuteen, kunhan vain saisi nauttia siitä onnesta, mitä hän luuli

saavuttavansa sellaisessa seikkailussa. Ja sinä olit ollut julma. Jos

olin heikko, oli se osaksi sinun syytäsi."

"En olisi voinut uskoa tätä", vastasi Ginevra, "ellen olisi kuullut

sitä omilta huuliltasi. Sellainenko onkin luonteesi, jota erehdyin

luulemaan järkeväksi? Ellen muka olisi karkoittanut sinua kovilla

sanoilla. Muistatko ollenkaan, mitä nuo kovat sanat koskivat? Pyysin

sinua, ettet menisi sinne ollenkaan. Et voi väittää, ettei sinua

varoitettu. Ole valehtelija, jos haluat, mutta ole taitava valeissasi

— ilmoita minulle oikea syy äläkä sitä, että hän oli onneton ilman

sinua ja halusi itselleen lapsen jonkunlaiseksi muistoksi. Minä en

voinut saada lasta — en Arthurille, koska rakastin sinua — ja sinä

ja minä ajattelimme, ettei meillä ole oikeutta kutsua sielua tähän

epäilyttävään maailmaan, ehkä häpeään. Mutta tätä naista kohtaan

olit vähemmän hienotunteinen. Voin kuvitella, millainen mies siitä

lapsesta kehittyy. Myöhemmin, kun hän käyttäytyy toivomustesi mukaan,

ihmiset alkavat kuiskailla, että hän on Lancelotin poika. Jokaisen

sinun kerran tekemäsi jalon työn vastineeksi hän suorittaa jonkun

ilkeän ja väärän, voidakseen siten kuluttaa kunnian pois nimestäsi.

Sinulla ei ole mitään oikeutta moittia häntä siitä, koska se ei ole

hänen syynsä. Ihan erillään rakkaudestani — tarkoitan siitä kivusta,

jota olet tuottanut minulle — voit ymmärtää, miksi en halua nimeäni

mainittavan sinun nimesi yhteydessä. Aion jatkaa elämääni jollakin

tavalla Arthurin kanssa. Sinun pitää lähteä tiehesi täältä sen naisen

kanssa. Ehkä sitten, kun joudut vielä kovemmin hänen pauloihinsa,

menet hänen kanssaan naimisiinkin lapsen vuoksi. Toivon mielelläni

sinun tekevän niin, koska se on minulle ihan samantekevää. Mutta sinun

pitää poistua hovista heti etkä saa koskaan tulla takaisin. En halua

antautua sellaiseen vaaraan, että voisin kohdata sinut tai hänet vielä

jolloinkin."

"Minne minun pitää lähteä? Täällähän olen elänyt sinun kanssasi."

Ginevra nauroi jälleen.

"Kysytkö neuvoani tällaisissa mitättömissäkin asioissa? Miksi et

matkusta omaan maahasi? Sillä on se etu puolellaan, että se on kaukana

täältä. Ota nainen mukaasi ja tee mitä voit lapsen hyväksi... On

olemassa toinenkin keino tietysti — sinähän voit muuttaa asumaan

hänen luokseen Corbiniin. Hänellä on hyvässä kunnossa oleva maatila,

sanotaan, ja epäilemättä hän tulee pitämään tavattoman hyvää huolta

sinusta."

Ginevra ei huomannut Lancelotin kasvoihin leviävää ilmettä — se olisi

voinut vaikuttaa kuin jonkinlainen lyönti.

"Mutta siinä tapauksessa sinun pitää olla hyvin varovainen. Pyydän

sitä, koska en halua tavata sinua enää. Ja mitä uraasi tulee, ei

sinun tarvitse olla huolissasi senvuoksi, koska siitä ei tule mitään.

Varoitin sinua jatkuvan vetelehtimisesi välttämättömistä seurauksista.

Se on liian myöhäistä nyt... Toivon sinun lähtevän heti. Tarkoitan jo

tänään. Ja naisesi myös."

"Ginevra, luuletko hänen haluavan jäädä tänne?"

Hänen äänensä oli niin käheä ja heikko, että Ginevra kääntyi katsomaan

häneen.

"Ei sinun lähdettyäsi. Mutta hänen lähtönsä ei tuota mitään vaikeuksia.

Voin hoitaa sen asian — olisi vain yksinkertaisempaa, että sanoisit sen

hänelle itse. Et kuitenkaan penkereellä, muista se."

Lancelot seisoi paikallaan väännellen käsiään. Näytti siltä kuin hän ei

olisi kuullutkaan.

"Niin, luullakseni ei olekaan enää muuta. Olen todella hyvin

kiitollinen, jos poistut heti."

Lancelot näytti hieman loukkautuneelta, ikäänkuin Ginevra olisi sanonut

jotakin ajattelematonta.

"Milloin tahansa lähetät hakemaan minua —", aloitti hän.

"Ah, hyvä Jumala! Onko olemassa tuota toista naista vai ei?"

"Ei ole olemassa muita kuin sinä."

"Poistu tästä huoneesta! Jos puhut vielä sanankaan minulle, kutsun

Arthurin tänne, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä tappamaan

minut säälistä."

Hän astui Lancelotin ohi ja avasi oven. Lancelot kääntyi katsomaan,

mitä hän teki. Sitten, ikäänkuin olisi äkkiä muistanut jotakin, hän

poistui, katsomatta kuningattareen ja puhumatta enää sanaakaan.

V

Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra

vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon

laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet

hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista

tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa

hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään.

"Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni."

"Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että

kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti."

"En enempää kuin tavallisesti, Arthur."

"No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit

minua."

"Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan

sitä näin selvästi".

"Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?"

"En ole koskaan ollut tämän terveempi."

Arthur istuutui hänen lähelleen.

"Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä

valaistusta."

Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen

päästämättä sitä irti.

"Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur."

"Mitä sitten?"

"Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian

ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä

sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta

erehdyksestäni."

"En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur.

"Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?"

"Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon."

"Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut

tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa."

"Siihen aikaan luulin tietysti olevani."

"Niin minäkin ymmärsin."

Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan

piitannut.

"Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen

tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita

päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset."

"Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti."

"Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli

sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän

aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä

sinua ensin vieraanvaraisuudestasi."

"Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen

sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän

jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata

häntä."

"Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa

muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet

tällä kannalla."

"Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra.

"No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua."

He vaikenivat molemmat hetkiseksi.

"Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra.

"Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko

puhutellut häntä?"

"Olen."

"Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?"

"Hän kertoikin minulle yhtä ja toista."

"Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot

hänen rakastajansa?"

"Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö

ahdistelee Lancelotia."

"Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on

silkkaa valhetta?"

"Hän myönsi lapsen omakseen."

"Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!"

"Eikä ole", sanoi Ginevra.

"Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt."

"Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä,

Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse."

"Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä."

"Mitä?"

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin

kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme

paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä."

"Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme

kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani —

millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta

itsestään."

"Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää

lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja

keihästä."

Ginevra kohotti katseensa.

"Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän

ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin

mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos

muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt

järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri

äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut

heittäytyä jokeen."

"Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta

ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin

tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei

rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan."

"En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu

jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä."

Anglides tuli nyt huoneeseen.

"Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar,

sittenkun teillä on aikaa."

Arthur katsoi vaimoonsa.

"Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt."

"Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra

silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti

jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli

sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa.

"Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa

jäähyväiset ja kiittää teitä."

"Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän

ei tarvitse kiittää minua mistään."

"Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä

ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle."

Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta

kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette

hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä."

"En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?"

"Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani

teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse

väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain

teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte

uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien

ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte

kohdata hänet."

"Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti

totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä

kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti

sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa

— mutta se on ollut kidutusta minulle."

"Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi

Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän

ei tarvitse kiittää minua mistään."

Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen

kuitenkin äkkiä mielensä.

"Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta —

minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin

onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka

olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin

nähnytkään teitä, on turmellut elämäni."

"Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra.

"Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo,

mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut

hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen

naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset,

joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana

palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa

haluanne."

"Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille

anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne.

Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän

omaisuuttanne."

"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun

sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää;

mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä

olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa

teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on

uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä

saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla.

Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen

niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä

eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi,

että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme

parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut

suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille

anteeksi."

Ginevra hymyili.

"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin

itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi.

Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä

tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on

teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."

"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo

jotakin".

"Niin onkin — muistuttaja ja moite."

"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut

minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa

minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin

alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille

jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut

hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen

ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta

silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen

sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."

"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko

ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne

saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa

syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"

"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra

nauroi.

"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä

miehen."

"Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi.

Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä,

kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään

kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona

yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että

viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla

luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne

tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen

apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne

ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin

pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni.

Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne

halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte

häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti

järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee

hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen

kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa

oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja

uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että

mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?"

"Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon

olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa

teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt

järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin

tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen

kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen

perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä."

"En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen

luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän

aina puhuu teistäkin."

"Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte

turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna.

Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se

onkin totta."

"Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten

kerro sitä Arthurille."

"En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska

te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko

olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta

ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta

häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla

rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin

olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja.

Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista

valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin

halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus

kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen

kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös

monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen

sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin

ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua."

"Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos

kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain

olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta

minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy

millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua

hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä

minkäänlaista syytä kadehtia toisia."

"Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin

onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien

vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi."

"Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin

vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme."

"Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra.

"Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin

järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?"

"Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin,

luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö

minun luopua hänestä teidän vuoksenne?"

"En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän

noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle

vapaus valita."

"Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän

kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän

niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta."

"Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa

teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle."

Elaine epäröi hetkisen.

"Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla

ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta

haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa

ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla

vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen

tai onnettoman."

"Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin

pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin,

vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua.

Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän

on teidän asianne."