Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa
ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka
poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot
näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä.
"Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen
tapahtuneen ilosta."
"En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot.
Elaine hymyili hänelle.
"En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot.
"En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan".
Lancelot ei vastannut.
"Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?"
"Kyllä", vastasi Lancelot.
"Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette
ole koskaan tullut katsomaan häntä."
"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin
olevan parasta, että pysyttelen poissa."
"Pyydän anteeksi, mutta —"
"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua
palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua.
Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen
vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän
tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja
yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä,
että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa
tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."
"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte
minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä
nyt käyttäytyä raa'asti."
"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla
kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani
teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta
vihaamaan minua."
"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"
"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle?
Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin,
en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."
"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.
"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että
minun pitää ottaa syy niskoilleni."
"Oletteko?"
"Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella
teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen."
"Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin
mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut
tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata
viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä
totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin,
etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta —
luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan
takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin.
Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut
sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän
elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut
— luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas,
Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne
odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko
tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?"