"Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty,
mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani
oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden
katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä
— ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo
alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin
turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin
suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo
— tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte
sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten
vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että
tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä,
ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko
keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa
minkäänlaista toveruutta."
"Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se
muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?"
"Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen
minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut
niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa.
Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron
hänelle kaikki."
Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen.
"Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt
rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata
teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta
tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä
jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta
itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se
sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti
hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko
tehdä niin paljon?"
"Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot.
"Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas —
ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää
koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia
eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä
hänellä ole minkäänlaisia tapoja."
"Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot.
"Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle
mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä."
"Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?"
"Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne."
"Miksi ette?"
"Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni
rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä
ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan
vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska
rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä."
"Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan
hetkiseksi, missä me olemme."
"Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen
vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?"
"En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää
siis, kuka te olette?"
"Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan,
en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää
meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään.
Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein
lumoavaa odottaa teitä täällä."
"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte,
koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi
pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut
lähettää sanan."
"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"
Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea
silmiin.
"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette
toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa
tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä
ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa
vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne,
kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu
uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen
kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"
"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin
muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa
tilaa hänelle?"
"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä
puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi
ystävällinen hänelle."
"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä
häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."
"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä
mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten
kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä
on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."
"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö
teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"
Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia
kohti.
"Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine.
Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen.
"Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi
totta."
"Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin
syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä
hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän
ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle
aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär',
muistutti hän."
"Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä
vasten tahtoani."
"Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai
vääräksi?" kysyi Elaine.
"Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?"
"No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä
hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista."
"Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En
halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani."
"Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte,
ettei se tapahtunut rakkaudesta."
"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran
asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."
"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin,
en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos
haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea
askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut
viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville,
rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut
tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman
myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te
himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte
minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui.
En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se
oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."
"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun
sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten,
että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun
tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät
minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä
viattomassa tarkoituksessa."
"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin
tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."
"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten
olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne.
Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut
saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi
pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset
aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille
samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus
vastata kieltävästi."
"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi
Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin
kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä
onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään
minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei
koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi
jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei
voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon
ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole
koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut
teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua,
pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä
sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua.
Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä
jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa.
Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni
ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää
kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa
vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne.
En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos
olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä
tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut
kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt
tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää
teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne,
koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos
ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin
tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne
mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista.
Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"
Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti
vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä
ääntään.
"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"
Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa
vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana
sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia,
nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.
"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"
"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi
selittää sitä sen tarkemmin."
"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua
kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen
tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos
tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä
pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se.
Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen
vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle
kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin,
ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan
vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen
huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan
lapsen puolesta."
Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.
"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte
minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen
puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään,
huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä,
korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien
tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos
te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin
suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."
Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja
hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa,
näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa
vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.
"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.
"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut
hakemaan sinua."
Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.
"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun
suutelit minua."