I
"Enkö ole ollut vieraanvarainen?" kysyi Ginevra. "Kun hän tuli, pyysin
häntä jäämään tänne johonkin huoneeseen lähelle minua, ja olen ottanut
asiakseni seurustella hänen kanssaan hieman joka päivä. Jos on jotakin
sellaista, mitä olen jättänyt tekemättä, ilmoita minulle, jotta voisin
sen täyttää. Mutta minulla on oikeus saada tietää, kuinka tämä päättyy.
Tahdotko liittää hänet talouteeni ainiaaksi? Älä nyt tuskastu."
"Olet kysynyt tätä samaa ennenkin", vastasi Arthur. "Luulen hänen
haluavan jäädä tänne vain niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot palaa.
Tunnemme hänen tarinansa — voimme yhtä hyvin auttaa häntä."
"Hän on Pelles-kuninkaan tytär", sanoi Ginevra, "ja jos olet oikeassa,
haluaa hän kiihkeämmin tavata Lancelotia kuin Lancelot häntä. Siinä on
kaikki, mitä tiedän."
"Ei ihan kaikki — sinähän tiedät lapsestakin — kerroin sen sinulle
itse. Hänestä tulisi hyvä vaimo Lancelotille, joka alkaa jo lähetä
keski-ikäänsä yksinään. Ja juuri hänen vuokseen pidän tätä naista
täällä siihen saakka, kunnes hän tulee takaisin. Jos vain vähäinen
ystävällisyys tyttöä kohtaan voisi edistää heidän avioliittoaikeitaan
ja ystäväni onnea, maksaisi se vaivan, vai mitä luulet?"
"Arthur, sinähän kerroit minulle hänen tulleen tänne kuningaskunnan
asioissa — sanoit, että hänen oli ollut pakko tulla itse, koska hänen
isänsä on kuollut eikä hänellä ole ainoatakaan miessukulaista. Nyt
hän näyttääkin tulleen tänne erilaisessa tarkoituksessa — meidän on
autettava häntä! saamaan Lancelot omakseen. Lancelot ei ole samaa
mieltä kanssasi siitä, mikä on hänen onnensa. Hänellä on hevosensa,
eikä Elaine asu niin kaukana, ettei Lancelot voisi päättää sellaisista
asioista itse."
"Hänen pitäisi", vastasi Arthur, "mutta en ole lainkaan varma, voiko
hän. Ehkä hän ei itsekään oikein tiedä, mitä hän haluaa. Jos Elaine
on synnyttänyt hänelle lapsen, kuten sanotaan, ja jos hän rakastaa
Elainea, kuten Elaine näyttää rakastavan häntä, toivoisin heidän
menevän naimisiin. En ymmärrä, miksi he eivät jo ole niin tehneet.
Huvita häntä, kunnes Lancelot tulee takaisin, ja sitten ehkä saamme
kaikki selville."
"Pyydät liian paljon tällaisia suosionosoituksia, Arthur. Minun piti
huvittaa Iseultia täällä sen jälkeen kun sinä ja Lancelot olitte
saattaneet itsenne huonoon valoon. Sinulla oli silloinkin siihen omat
syysi, miksi hänet oli kutsuttava tänne. Olen jo unohtanut ne."
"Se tapahtui neljä vuotta sitten", sanoi Arthur. "Ei ole ihmekään,
jos oletkin unohtanut. Kerran neljässä vuodessa, kuten näet, ei
useammasti, pyydän sinua tekemään jotakin sellaista, mitä sanot
suosionosoitukseksi."
"Almanakkaa ei saa sekoittaa tähän", vastasi Ginevra. "Sinun ei pitäisi
milloinkaan pyytää tällaisia suosionosoituksia. Kerran, voidakseni
pelastaa kuuluisuutesi, piti minun käyttäytyä naurettavasti. Ja nyt
minun pitäisi pelastaa Lancelotin maine. En suostu siihen."
"Ginevra, joskus luulen sinulla olevan ennakkoluuloja kaikista niistä
henkilöistä, joista pidän. Niin, olisin iloinen, jos voisin pelastaa
hänen maineensa, ja vieläkin iloisempi, jos voisin lisätä vähän
vaihtelua hänen elämäänsä, joka näyttää hieman liian uhrautuvaiselta ja
yksitoikkoiselta."
"Kuinka itseuhrautuvaisesti hän on käyttäytynyt tätä naista kohtaan,
haluaisin mielelläni tietää", sanoi Ginevra. Hänen kätensä leikki
hiusten pitkillä palmikoilla. Hän työnsi jakkaran syrjään ja kumartui
eteenpäin kuin noustakseen seisoalle. "Jos Elaine jää tänne niin
pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot tulee takaisin, otaksun sinun pyytävän
minua pitämään häntä luonani siihen saakka, kunnes he menevät
naimisiin."
Arthur ei vastannut, ja sekunnin tai parin kuluttua Ginevra laski
jalkansa jakkaralle jälleen ja vaipui takaisin tuoliinsa.
"Ehkä olet oikeassa", jatkoi Ginevra. "Luulen, että näkisin heidät
mielelläni yhdessä. Voimme päättää sitten. Mutta jos Lancelot väittää
kuulemaasi kertomusta valheeksi —"
"Se on tosi, Ginevra — etkä sinä epäile sitä sen enempää kuin minäkään.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan lapsesta."
"Elainen ei tarvitse jäädä tänne, jos Lancelot ei rakasta häntä", sanoi
Ginevra. "Mutta jos Lancelot rakastaa, ei taas hänenkään ole pakko
jäädä."
"Mitä tarkoitat?"
"Pitääkö minun selittää se yksitavuisilla sanoilla?" sanoi Ginevra.
"Jos Lancelot rakastaa häntä, menevät he naimisiin. Ja jos he menevät
naimisiin, vie Lancelot hänet mukanaan omaan maahansa tai Elaine vie
Lancelotin mukanaan Gorbiniin. He eivät halua jäädä tänne asumaan."
"En ollut ajatellut sitä", vastasi Arthur. "Näyttäisi kummalliselta,
jos Lancelot asettuisi asumaan muualle."
"Meidän pitää tottua siihen", sanoi Ginevra.
Arthur liikahteli levottomasti, nousi seisaalle, katseli ulos
ikkunasta, kääntyi äkkiä ja katsahti vaimoonsa. Ginevra piti silmällä
kaikkia hänen liikkeitään ja kohtasi hänen katseensa järkkymättä.
"Onko mitään muuta, mitä haluat pyytää minulta?"
"Jos sinulla on jotakin tärkeätä tehtävää, poistun huoneestasi nyt",
vastasi Arthur, "ja mehän voimme jolloinkin muulloin, kun sinulla on
aikaa, keskustella tästä jälleen."
"Lopeta se nyt", sanoi Ginevra. "Olen saanut tarpeekseni siitä."
"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Arthur, "mitä on tullut sinun
ja Lancelotin väliin. Teistä molemmista on liikkeellä muuan juttu.
Kun hän lähti Pelles-kuninkaan luo, silloin kun ilmoitin sinulle
tahtovani auttaa häntä, kerrotaan sinun antaneen hänelle lähtiäisiksi
jonkunlaisen julkisen moitteen. Sinusta ja hänestä puhutaan nyt ihan
yhtä paljon kuin hänestä ja Elainesta."
"Kysy häneltä, missä vika on", sanoi Ginevra. "Sanoin hänelle hänen
tuhlaavan elämänsä mitättömiin asioihin ja kiinnitin hänen huomionsa
siihen, että hänellä oli ollut lupaava ura edessään, ja että olin
koettanut innoittaa hänet siihen; mutta olin hölmö koettaessani sitä."
"Hänen ei olisi pitänyt kiinnittää siihen niin vakavaa huomiota",
sanoi Arthur. "Sehän ei ollut sen pahempaa kuin sanot minullekin tuon
tuostakin."
"Se koski häneen enemmän kuin sinuun", sanoi Ginevra, "ehkä senvuoksi,
että sanoin hänelle teidän luonteittenne olevan melkein samanlaiset
kaikissa tapauksissa, vaikka ajattelinkin alussa hänessä olevan jotakin
suurta. Sanoin hänen turmelleen elämänsä seuraamalla sinua arvottomiin
tilanteihin."
"Se oli jo melkoisesti liioiteltua", sanoi Arthur. "Jos haluat loukata
jotakin ystävää, etkö voi sitä tehdä vetämättä minua mukaan?"
"En vetänyt sinua mukaan, koska liityit siihen hyvin luonnollisella
tavalla. Menin naimisiin kanssasi, koska luulin sinusta kehittyvän
suuren miehen. Koska olen nainen —"
"Enkö ole kuullut tätä jo ennenkin?" kysyi Arthur.
"Se on vieläkin totta. Koska olen nainen, en voi panna kaikkea toimeen
itse, mutta ohjaan mielelläni sellaista miestä, joka osaa ja tahtoo.
Kun näin sinun luopuvan urastasi — aina vastakin uskon sitä uraksesi
— toivoin Lancelotin toteuttavan työsi ja rohkaisin häntä niin paljon
kuin suinkin. Luonnollisesti, kun hän seurasi sinua tuohon häpeälliseen
seikkailuun Iseultin ja Tristramin kanssa, sanoin hänelle ajatukseni
suoraan. Hänen anteeksipyyntönsä johtui uskollisuudesta sinua kohtaan.
En tarkoita, että hän siirsi syyn sinun niskoillesi — hän päinvastoin
puolusti sinua."
"Ja sitä sinä et luullakseni voinut antaa anteeksi", sanoi Arthur.
"Juuri niin."
"Vaikka asia olisikin niin, en ymmärrä, miksi olet vihoissasi
Elainelle. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista halua matkia minua."
"Tuo nainen on valmis turmelemaan hänen elämänsä."
"Luulin sitä jo turmeltuneeksi. Miksi et salli Elainen nauttia lopusta
rauhassa?"
"Hän saa nauttia siitä missä tahansa haluaa", vastasi Ginevra, "paitsi
minun talossani".
Arthur ei vastannut heti. Hän katsoi vaimoonsa monta kertaa kuin olisi
aikonut vastata, mutta Ginevra ei kohottanut katsettaan lattiasta.
"Minussa on enemmän harrastusta sinuun ja itseeni", sanoi Arthur, "kuin
Lancelotiin ja tuohon naiseen".
"Niinkö?" sanoi Ginevra.
"Niin juuri", vastasi Arthur. "Jos puhut kuten nyt olet puhunut, en
kummastele lainkaan, että hovissamme tapahtuu häväistysjuttuja. En
tahdo väittää, että olen täydellinen. Tahdotko sinä?"
"Se, mitä ryhdyit tekemään, oli jonkunlainen vaatimus, Maailma toivoi
sinun jatkavan sitä."
"Jatkavan mitä?"
"Ah, siitä ei kannata enää lainkaan puhua Arthur! Et sinä eikä
Lancelotkaan kykene enää mihinkään tärkeään, Olen joutunut
jonkinlaiseen loukkuun."
"No niin, se ei ainakaan ole minun valmistamani. Kun menimme naimisiin,
aloitit koettamalla muuttaa minua — tekoja, joita silloin suoritin,
sanoit vanhentuneiksi. Nyt olet pettynyt, koska en ole enää sellainen
kuin siihen aikaan... Olit ehkä oikeassa ensi kerralla. Maailma, johon
raivasin paikkani, alkaa jo muuttua, enkä ole pahoillani siitä."
"Miksi et?"
"Se on palvellut meitä aikansa. Taistelimme melkoisesti — Lancelot
niitti mainetta niissä otteluissa. Mutta nyt meillä on edessämme uusia
pulmia. Hänellä on ainakin yksi sellainen tämän tytön kanssa. Tapanani
oli ajatella, että miesten pitää mennä naimisiin sen naisen kanssa,
jota he rakastavat, eikä muuten rakastella heitä, ja ettei kukaan
hyvä nainen voi lempiä muita miehiä kuin omaa miestään. Luulen sinun
vieläkin ajattelevan niin."
"Jatka", käski Ginevra.
"No niin, nyt kaikki näyttää paljon mutkallisemmalta kuin ennen.
Sellaiset aatteet eivät vaikuta minuun, mutta ne ovat maailmassa,
ja ne on otettava lukuun. Sen vuoksi olen Iseultin ja Tristramin
ystävä. Kerran oli sellainenkin päivä, jolloin en olisi halunnut heitä
talooni. Niin on Lancelotinkin laita. Jos hänellä ja tällä tytöllä on
ollut suhde — jos heillä on elävä lapsi tällä hetkellä, kuten ihmiset
sanovat, en halua tuomita häntä enkä Elainea, ennenkuin tiedän enemmän
asiasta."
"Nämä mielipiteet ovat minulle tuttuja", sanoi Ginevra.
"Pysyisitkö niissä, jos olisit kuningas Mark?"
"Mark ei ole hyvinkään järkevä", vastasi Arthur.
"Hänen tilanteessaan ovat vain harvat aviomiehet."
"Pulma olisi silti olemassa, vaikka tekisin mitä tahansa", sanoi
Arthur. "Kun maa on villi, kuten tämä minunkin maani alussa, täytyy
ihmisten taistella hengestään ainakin nälkää, ellei vihollista vastaan
naiset ovat tyytyväisiä silloin kunhan heillä vain on hyvä suojelija ja
elättäjä. Mutta kun asiat on saatu kuntoon, vaativat he, että heidän
miehensä pitää tehdä heidät onnellisiksi. Se on jo paljon pyydetty."
"Se tuntuu paljolta, kun sitä pyydetään mieheltä", sanoi Ginevra.
Arthur nousi seisaalleen poistuakseen.
"Mitä siitä nyt arvelet? Lähetänkö Lancelotin keskustelemaan kanssasi
siitä lopullisesti? Häntä odotetaan huomenna."
"Ei ollenkaan! Miksi minun pitäisi keskustella siitä lopullisesti hänen
kanssaan? Lähetä hänet laittoman vaimonsa luo. Et kertonut minulle,
että hän tulee takaisin niin pian."
"Et antanut minulle tilaisuutta siihen. Kun tulin tähän huoneeseen,
vaadit heti, että lähettäisin Elainen pois tänään iltapäivällä. Pyysin,
että hän saisi oleskella täällä Lancelotin paluuseen saakka. Ellet
olisi niin kiivas, Ginevra, niin —"
"Hän lähtee siis huomenna?"
"Epäilen, tokko kummassakaan vai molemmissa on halua lähteä sillä
hetkellä, kun Lancelot kohtaa hänet. Enkä lupaa lähettää Lancelotia
hänen luokseen, kuten pyydät. Sallin heidän kohdata toisensa
luonnollisesti."
"En tunne lainkaan olleeni kiivas", sanoi Ginevra. "Tiedän täsmälleen,
kuinka siinä käy."